Sata lasissa

Juhannus lähestyy ja lohta pitäisi saada savupöntön täytteeksi. Peten kanssa päätettiin tarttua härkää sarvista ja lähteä merelle juhannuslohta hakemaan. Oli keskiviikko 21.6, firman kesäjuhlatkin olisi illalla, mutta ajateltiin jättää bileet väliin ja lähteä ”tervehenkisen” harrastuksen pariin eli merelle lohta pyytämään.

Töissä piti kuitenkin käydä kääntymässä ja muiden lähtiessä juhlimaan, me laitettiin kone tulille ja lähdettiin kohti lohipaikkoja, taisi kello olla jotain 14 kieppeillä köysien irtaantuessa. Ensin piti vene käydä kuitenkin tankkaamassa Suvisaariston meri-Shellillä. Bensaa lorautettiin sopiva määrä Peten Eaglen tankkiin uuden BigBlock Suzukin syötäväksi. Samalla vaihdettiin muutama sana huoltoaseman kaverin kanssa. Hän tiesi kertoa suuren lohiparven uineen Berggrundin lähistölle ja toivotteli meille kireitä siimoja. Lupaavaa, kalaa ainakin pitäisi olla alueella.

 Merelle ajellessa oli aikaa miettiä niitä näitä, kun kelikin oli varsin leppoinen. Kalastuskirjanpidon mukaan oli meikäläisen sadas lohenuistelureissu alkamassa. Eräänlainen juhlareissu siis. Nyt olisi hyvä aika muistella menneitä, kuinka tähän tilanteeseen on ”jouduttu” yms. mutta keskitytään ensin tähän reissuun ja palataan aiheeseen myöhemmin.

 Olipa hienoa taas päästä lohen perään merelle. Näissä alkukauden reissuissa on aina oma viehätyksensä. Meren tuoksu ja kirkas vesi, mikäpä sen hienompaa? Minulle tämä oli vasta toinen lohenuistelureissu tänä vuonna. Edellisviikonloppuna olin käynyt käynyt vetämässä tyhjät pois tuulen puhaltaessa navakasti, mutta silloin en kalakontakteja saanut. Hyvä niin, kun olisi varmaan tullut sanomista, kun 11m/s puhurissa olisi yrittänyt yksin kalaa kammeta veneeseen.

 Berggrundia kohti ajellessa jostain syystä päätettiin, että mennäänkin Nimettömälle. Mistähän sekin ajatus tuli, Berggrundilla piti olla lohta niin, että niiden selkiä pitkin voisi kävellä vetten päällä, mutta meidän piti lähteä kuitenkin merta edemmäksi kalaan. Yhtäkaikki, vaisto ajoi kohti Nimetöntä, vai oliko se kenties kohtalon johdatusta? Tiedä häntä.

 Nimetön saavutettiin reippaan puolen tunnin ajon jälkeen. Totta vieköön, huhut pitivät paikkansa, Nimetöntä keppiä ei siellä enää ollut. Mihinkä lie joutunut? Tästä suivaantuneena nimesin paikan Olemattomaksi, kun ei siellä minkään valtakunnan keppiäkään enää ollut.  

Käännettiin vene myötätuuleen ja lähdettiin laskemaan vieheitä. Laitettiin täyslaidallinen vetoon eli kymmenen vapaa; kaksi molempiin takiloihin ja kolme puolellensa pikkuplaanareihin. Vieheiden laskussa meni aikaa hieman odotettua enempi, koska eräs nimeltämainitsematon kalamies oli puolannut uudet siimat keloillensa hieman huolimattomasti ja niiden selvittelyssä meni oma aikansa. Siitä ei kuitenkaan varsinaista ongelmaa saatu aikaiseksi ja pääsimme aloittamaan uistelun, kun sen aika oli.  

Kiertelimme alueella olevia patteja ja ajelimme syvänteiden reunoja pitkin. Mentiin myötäiseen ja vasta-aaltoon, tehtiin houkutuskiemurteluja veneellä sekä nautittiin mainiosta säästä. Keli oli tosi komea, hellettä ja leppoisa SWW-tuuli. Keli oli sellainen, ettei se oikein parempi enää voi ollakaan. Pintavesi näkyi olevan jopa n. 17 Lowranceastetta. Viime päivien helteet ovat näköjään lämmittäneet veden aika sopivaksi. Tokkopa tuo lämmin vesipatja on metriä kahta paksumpi ja seuraava kova tuuli sotkee sen silleen, että putoaa pintaveden lämpö varmaan 10-14C kieppeille.  

Pari tuntia ehdittiin uistella ja sitten räikkä alkoi laulamaan lauluansa, joka on musiikkia loheuistelijan korvalle. Tietysti oli samaan aikaan kahvitauon paikka ja sattuneesta syystä hyvät mokat lensivät laidan toiselle puolen alta aikayksikön. Teimme visuaalisen havainnon kalasta, kun se ponkaisi pintaan pitkällä veneen perässä. Kala oli kaukokatseella veteen punnittuna n. 5kg kaveri, mutta vähän ihmetytti sen voimat, fisu vingutti räikkää oikein kunnolla ja plaanarikin sai hyvää kyytiä. Kala oli siis ottanut vasemmanpuoleiseen sisimpään pikkuplaanariin, jossa oli 40g paino täyn upottajana, sekä pikkuinen dodgeri houkuttimena.  

Minä pitelin kalaan ja annoin sen uiskennella sopivan etäälle, jottei tuo pääsisi muihin siimoihin uiskentelemaan. Sillä välin Pete työskenteli ankarasti takiloita ja takilasiimoja ylös kelatessa ja siinä sivussa yritti räpsiä kännykällä kuvia .Oikeat kamerat, kun olivat unohtuneet matkasta, niin kuvat on vähän niin ja näin – pahoittelut siitä.

Tämän kalan kanssa piti ottaa varman päälle, kun merelle lähtiessä oltiin reteesti ilmoitettu, että savupöntön voi laittaa saman tien tulille. Nyt oli siis kalamiehen kunnia kyseessä ja lupaukset lunastettavana. Takilat vaan pois alta ja muut pikkuplaanarit laskettiin etäämälle, jottei kalan ylösotossa kävisi vanhanaikaisesti.  

Lopulta kala saatiin haavimisetäisyydelle ja toisella yrityksellä kala onnistuneesti pussitettiin havaksen syövereihin. Se oli siinä. Kättelimme toisemme onnistuneen pyyntirupeaman päätteeksi, kuten herrasmiehet tekevät ja sitten pappi antoi viimeisen voitelun lohelle. Kala verestettiin ja mitattiin. Painoa oli kertynyt 4,4kg ja pituutta 69cm. Varsin pulska kala siis. Ei mahdottoman kokoinen loheksi, mutta erittäin mieluinen saalis kuitenkin. Reissun tavoite oli saavutettu ja olimme varsin tyytyväisiä, olisi ainakin savupöntön täytettä juhannuksena eikä tarvitsisi salavihkaisesti poiketa K-marketin kalatiskillä kotimatkalla.  

Jahka kala oli saatu jäihin, jatkettiin uistelua vielä tunnin verran. Toista tärppiä ei tullut ja se ei yllätys ollutkaan. Harvoin useampia kaloja näiltä reissuilta kotiin kannetaan. Toki sellainenkin ihme muutaman kerran on tapahtunut, mutta niistä tapahtumista myöhemmin. Taivaskin kietoutui pilviverhoon ja näytti siltä, että mantereen yllä jo sataa. Ukkoskuurojakin oli luvattu illaksi. Päätettiin siis luopua suosiolla ja veivattiin vehkeet ylös ja lähdettiin kohti kotirantaa kalaa siivoamaan.

 Muistellaan menneitä  

Lohenuistelun virstanpylvään eli sadannen reissun vuoksi ajattelin tarinoida hieman siitä, kuinka tähän on päädytty.  

Lohenuistelun haparoivat ensiaskeleet otin ensimmäisen kerran vuosina -95/-96. En varsinaisesti laske noita kokeiluja varsinaiseksi lohenuisteluksi, kun muutamalla vavalla ja Dipsy-diverilla käytiin kokeilemassa Grosarin tuntumassa lohen ottia. Mitään ei saatu ja suoraan sanottuna jännitti ihan pirusti ajaa niinkin ”ulos” merelle. Silloin ei ollut vielä puhettakaan GPS-navigaattoreista, hyvä kun oli kaikuluotain saatu veneeseen hankittua ja kartan sekä kompassin varassa liikuttiin. Kalastuslehdistä luetut lohenuistelujutut, kuitenkin vetivät vääjäämättömästi avomeren tuntumaan, kuin valo yöperhosta, lohta pyytämään. Lohi on tottavieköön kala, jota kannattaa pyytää, vaikkei mitään saisikaan.  

Ensimmäisen ”oikean” lohenuistelureissun tein kalakaverini Pete K. kanssa. Tuo matka on syöpynyt ikuisesti muistojen albumiin. Reissu ajoittui alkukesään -97. Erä-, M&K sekä Vetouistelusanomista oli taas luettu urakalla hurjia lohenväsytysjuttuja ja kokeilemaanhan oli lähdettävä. Tuo suvi taisi olla kaikkien aikojen lohenuistelukesä mitä historia tähän mennessä tuntee. Kalaa tuli sen verran, jotta hyvä, että saalispäiväkirjaan kaikki ilmoitukset mahtuivat. Helsingin edusta ja erityisesti Kasuuni olivat todella kuumia paikkoja silloin. Oli varsin huumaava ajatus, että lohta saattaisi pyytää lähes kotikulmilta.  

Muistan vieläkin elävästi, kun Peten kanssa lähdettiin liikenteeseen silloisesta Keilalahden satamasta. GPS:kin oli hankittu, kun alan julkaisut tiesivät kertoa sen olevan must lohenuistelussa. Ei me siitä Garminista paljoakaan silloin ymmärretty, mutta kun navigaattori piti olla, niin sellainen säästettiin viimeisistä pennosista. Kalapäiväkirja kertoo reissun ajoittuneen 15.6.1997. Heti Länsiväylän sillan alitettuamme, vastaan tuli joku uistelija, joka antoi kansainvälisiä käsimerkkejä. Levitteli käsiään ja näytti, että metrisiä vonkaleita sieltä tulee. Hyvä meininki, tämä oli vielä sitä aikaa, kun avoimmuus oli pop ja uistelijat jakoivat auliisti ottipaikkatietojaan. Nykymeininki kyräilyineen ja saalistietojen salailuineen on aika syvältä! Herätkää nyt hyvät lohenuistelijat, ei se ole keneltäkään pois, jos ilmoitatte saamanne kalat saalispäiväkirjaan tarkkoine ottipaikkatietoineen.  

No ei siitä sen enempää. Merelle ajettaessa pientä härdelliä syntyi, kun koneen latausvalo syttyi jossain Melkin kohdalla… Tuumattiin, ettei tässä takaisin nyt käännytä. Akku on täynnä ja ei koneen sytkä paljoa virtaa vie. Tutkitaan asiaa tarkemmin, kun Kasuunille päästään. Sivuhuomautuksena voin kertoa, että silloisessa veneessä oli aina jotain pientä tai isompaa harmia ja aina oli mukana tonni työkaluja, mittava varaosakokoelma ja työhaalarit. Vene oli muuten mainio peli, paitsi sen Volvo –merkkinen kone oli kirottu. Siitä moottorista tai oikeastaan sisäperämoottoreista yleensäkään ei ole mitään hyvää sanottavaa.Olikohan siinä vehkeessä kolme eri konetta kiinni ja kaikki olivat ihan yhtä epäluotettavia. Vieläkin iho menee kanalihalle, jos näen marinoidun Volvon B18/20 koneen ja Aquamatic 100 vetolaitteen…  

Pienistä latausharmeista huolimatta oli todella hienoa kiitää veneellä kohti lohivesiä. Keli plägä ja näkyvyys hyvä. Grosarin ohitettuamme Helsingin kasuunimajakka jopa näkyi, kun oli niin kirkas keli. Kasuunille päästiin onnellisesti ja siellä pähkäiltiin tilannetta. Konepelti auki ja laturia syynäämään. Hah, laturin hihna vaan oli katkennut. Eikun veneen varaosavaraston syövereistä uusi hihna tilalle ja uistelemaan.  

Viritimme peräti neljä vapaa vetoon – enempää ei silloin ollut. Kaikki vavat pikkuplaanareihin kiinni painosyvääjien kera ja menoksi. Ehdittinköhän Kasuuni kiertää kertaalleen, kun yhtä siimaa jo vietiin. Räikkä huusi niin pirusti ja kala hyppi pinnassa hullun lailla. Silloinen haavi oli sattumoisin kokoa XXS ja sen kalan ujuttaminen siihen oli homma sinänsä. Kala kuitenkin saatiin kyytiin ja veneessä tuo paljastuikin taimeneksi. Ei me siitä ressiä otettu, olihan kala ennätyskokoinen, 5,2kg  painoinen. Oltiin ihan ihmeissään, kun näin helppoa se oli. Tästä kalasta alkoi pönötysura kalakuvissa.

Tuon kalan saannin jälkeen uistelu jatkui ja väistelimme muita uistelijoita Kasuunilla parhaamme mukaan. Silloin siellä oli ruuhkaa, kuin Mannerheimintiellä. Kasuuni kun oli sopiva maanmerkki jota kiertää. Siihen aikaan ei myöskään Viroon suuntautuva laivaliikenne ollut niin kiivasta, joten majakan luona sopi mainiosti pyörimään. Muutaman tunnin uistelurupeaman jälkeen yhden kelan räikkä alkoi taas äännellä. Kevyen sähellyksen jälkeen kala saatiin veneeseen ja sen haaviminenkin taisi onnistua vasta viidennellä yrityksellä. Kala saatiin kuitenkin onnellisesti kyytiin ja oltiin yhä hämmästyneempiä. Nyt oli vastustaja lohi ja painoa sillä oli 5,4kg. Ei todellakaan hullumpaa. Kaksi kalaa jo tällä reissulla. Oli muuten ensimmäinen merilohi, jota olin pyytämässä. Mainittakoon, että molemmat kalat ottivat Pure Lure Iron Horniin, taimen nappasi kelta/vihreää väriin ja lohi otti kelta/siniseen. Molemmat vieheet ovat päässeet omaan merkityksellisten vieheiden ”hall of fameen”. Niitä ei enää koskaan vedessä uiteta. Tunnearvo noilla vieheillä on mittaamaton.  

Ei sen enempää tuosta reissusta. Voin kuitenkin kertoa, että mikään ei ollut entisellään sen päivän jälkeen – olin lujasti koukussa lohenuisteluun.  

Varustelukierre vain paheni em. reissun jälkeen. Veneeseen hankittiin takila ja toinenkin sekä kaikki mahdolliset uisteluromppeet. GPS:n käyttöäkin harjoiteltiin ahkerasti ja kaikki ”kuumat” lohipisteet vekottimen muistiin naputeltiin käsin.  

Seuraava merkittävä tai ainakin mieleen painunut kalatapahtuma ajoittui kesälle -98. Venekalusto  oli silloin vaihtunut toiseen ja osallistuimme veljeni kanssa ensimmäistä kertaa Helsingin lohenuistelukilpailuihin. Vuodesta -95 alkaen oltiin käyty lurkkimassa kisatunnelmaa Kaivarissa, mutta eipä oltu uskallettu vielä osallistua. Vaikutti sen verran pro-meiningiltä, ettei tällaiset harrastelijat arvanneet vielä silloin kisoihin osallistua.  

Vuoden -98 kisoista ei muuta jäänyt käteen, paitsi erittäin katkera kalan karkuutus. Oltiin Kasuunin pohjoispuolella kalassa, kun törmäsimme ”döörintyhjentäjään”. Kala nappasi plaanarista ja muutamassa hetkessä kelasta oli melkein kaikki siimat paenneet ja räikän kovasti päristessä kelastakin lensi räikkänuppi irti. Oli uskomatonta katsoa, kun jokin veti todella kiivaasti siimaa kelalta, siima hävisi silmissä ja kalaa ei saanut millään pysähtymään. Lopulta kala ilmeisesti vain kääntyi, ravisti ja oli irti. Silloin oli tunnelma veneessä käsin kosketeltava. Melko varmasti huikea ennätyskala karkuutettiin, mutta minkäs teet. Se vaan ei ollut meidän kala ja sillä hyvä. Tai mistä sen tietää, jos mokoma oli venäläinen sukellusvene tai hylje… Arvellaan kuitenkin sen olleen 10++kg ärtyisä lohi. Ota siitä nyt selvää, kun räikän pärisyttäjää ei koskaan päästy näkemään? Noista kisoista jäi myös erittäin hyvä muisto helsinkiläisen kalastustarvikeliike Wobblerin palveluista. Iltasella mentiin näyttämään rikkoutunutta dööriä Pursimiehenkadulle ja arveltiin, että sieltä ehkä voitaisiin ostaa uudet osat räikkävaivaiseen dööriin. Eikä mitä, putiikin omistaja avuliaasti purki yhdestä myyntiin tarkoitetusta kelasta räikkätarpeet ja laittoi ne takuuna vaurioituneeseen kelaan. Saatiin vielä lippikset kaupan päälle. Tuo jos jokin on palvelua!  

Meni vuosi, jos toinenkin. Kalassa käytiin ja jotain saalista saatiinkin. Venekalustokin taas vaihtui, piti saada isompi vene, jotta lohenuistelu sujuisi leppoisammin. Näin ainakin alkuun luultiin, mutta totuus oli hieman toisenlainen. Isompi ja raskaampi vene oli paljon hankalampi käsiteltävä (vaikka rahapussi olikin keventynyt vastaavassa suhteessa), kuin aikaisemmat veneet ja Trophyllä oli ihan turha kuvitella lähtevänsä taimekarikoita heittelemään. Iso ja kömpelö vene, jolla ei tehnyt muissa kalastushommeleissa uistelu poisluettuna, juuri mitään.  

Seuraava muistiin syöpynyt tapahtuma ajoittuu kesälle -01 ja ensimmäisiin täkyraksikokeiluihin. Kalakaverini Timo T. oli aikeissa osallistua Helsingin lohikisoihin ja olin lupautunut kuskaamaan häntä merellä kisoja edeltävällä ”harjoitusviikolla”. Kalusto oli taas kerran vaihtunut. Olin vihdoinkin saavuttanut autuaan tilan veneenomistajan elämässä – enää ei ollut tarvetta ostaa aina vain isompaa venettä, vaan vihdoinkin järki voitti ja hankin omaan käyttöön oikeasti hyvin soveltuvan veneen. Tosiasia kuitenkin oli, ettei noista aikaisemmista sisäperämoottorisista veneistä ollut muuta, kuin harmia. Ei enää sisäperiä minulle kiitos.  

Mutta se veneistä, Timpan kanssa uistateltiin täkyrakseja Helsingin/Espoon edustalla kolme päivää ilman saalista. Ei näyttäneet raksit pelaavan sen paremmin, kuin pellitkään. Neljäntenä harjoituspäivänä kaikki kuitenkin muuttui. Oli koluttu Sitinit, Kasuunit, Berggrundit ja ajattelin, että nyt mennään Nimettömälle. Siellä se lohen koti on. Oli erinomaisen hieno lohenuistelupäivä. Hellettä pukkasi ja lähes tyyni keli. Matka taittui Nimettömälle mukavissa merkeissä. Nimettömällä Timppa laittoi raksit uimasille, minä seurailin tilannetta ja ohjastin venettä. En oikein arvannut käydä rakseja virittelemään, kun en siitä mitään ymmärtänyt ja arvelin muutenkin, jotta on parempi, kun antaa ammattilaisen hoitaa virittelyt.  

Hyvinhän tuo menikin, kun vajaan tunnin uistelun jälkeen lohi nappasi. Ensimmäinen raksilohi ja edelleenkin suurin meikäläisen veneeseen nostettu lohi . Kelpasi pönöttää tuon kalan kanssa. Painoa sille oli kertynyt 10,3kg. Ehkä joskus onni vielä potkaisee ja tuo rekordi rikkoutuu. Kymiltä on tullut useampi kympin kala, mutta mereltä uistelemalla ei tuon jälkeen ainuttakaan kympin ylitystä. Noh, aika näyttää kuin uistelijan käy. Periksi ei anneta ja 10++kg lohen metsästys mereltä jatkuu. Nykyisin tosin tuntuu tulevan vain sellaista 4-6kg bulkkikalaa, liekö vika kalastajassa vai missä, kun ei niitä isompia ole saatu nappaamaan?  

Kausi -02 oli siinä mielessä merkittävä, että silloin heitin pellit nurkkaan ja keskityin yksinomaan raksien käyttöön lohihommissa. Syksyllä -01 olin harjoitellut ”raadonvetoa” meritaimenrintamalla ja tulokset olivat siksi lupaavia, että lohellekin oli rakseja koetettava oikein tosissaan.  

Raksien esiinmarssi tapahtui Helsingin lohikisoissa -02. Parhaimpana muistona noista kisoista oli suurimman meritaimenen pyydystäminen. Kalalla pokattiin toistaiseksi ainoa pytty, mitä Hesan kisoista on tullut. Kala painoi pari grammaa alta kuuden kilon ja oli siihen mennessä meritaimenrekka. Tuon tanen lisäksi taisi pari lohtakin meidän veneeseen nousta.  

Kausi -02 jatkui mainiosti, kavereiden kanssa tehtiin viikon uistelusessio Porkkalan kuuluisille lohivesille. Tuo reissu on edelleenkin meikäläisen kalareissujen ehdoton ykkönen. Viikon aikana tehtiin hattutemppu  eli kolme lohikalaa yhden päivän aikana ja meritaimenrekkakin rikottiin mahtavalla 8,45kg taimenella. Viikon aikana saatiin yhteensä 5 lohta ja 2 taimenta. Oli vissiin taivaankappaleet oikeilla kohdilla sen viikon ajan.  

Vuoden -02 jälkeen ei ole oikeastaan mitään merkittävää tapahtunut merilohen pyynnissä. Kaloja on harvakseltaan tullut, mutta siinäpä se. Sadan lohenuistelureissun saldo on siis 26 lohta ja 5 meritaimenta. Nämä kalat on siis pääsääntöisesti pyydetty Suomenlahdelta, paitsi kolme kalaa, jotka on pyydetty Ahvenanmereltä. Pikaisesti laskien voidaan todeta, että tarvitaan n. 3,2 lohenuistelureissua, jotta saadaan kala veneeseen. Ei ole helppoa, mutta ei sen tarvitse ollakaan. Ja ainahan sitä voi lähteä läntiseen naapuriin kalaan, jos ei hermo kestä uistelua kotivesillä. Vielä kun joku keksisi jonkin uuden uisteluvärkin, jota ei tarvitsisi Ruotsiin asti lähteä testailemaan vaan sillä saisi kalaa ihan kotimaastakin, niin heti ostaisin moisen vehkeen. Olisi hienoa, kun joku uskalataisi mainostaa vieheestä, houkuttimesta tms. vehkeestä, että tällä saa lohta Suomenlahdesta!  

Epätoivon vallatessa kalastajan mielen, voi aina lohduttautua sillä, että lohi nappaa, kun on sen aika. Jokainen tunti tyhjänpyyntiä on tunti lähempänä tärppiä. Koskaan ei tiedä milloin aika on kypsä ja lähes aina kala nappaa silloin, kun sitä vähiten odottaa. Lohi löytyy sieltä, missä sateenkaari laskeutuu mereen. Sateenkaaren pää vaan on kiusallisen hankalasti tavoitettava, mutta haasteita pitää olla.  

Sadan reissun jälkeen voi todeta, että pahin polte lohenuisteluun on hävinnyt ja siksi lohireissuja tuskin tullaan kovin aktiivisesti tekemään. Merelle kuitenkin mennään, kun on aikaa ja halua. On se vaan edelleenkin hienoa. Koitetaan myös pyytää toinen 10+kg lohi Suomenlahdelta, se tulee jos ja kun on tullakseen.  

Lopuksi haluan kiittää kaikkia ystäviä, kalakavereita ja ihan kaikkia henkilöitä, jotka ovat mahdollistaneet tämän hienon harrastuksen ja ovat olleet mukana jakamassa lohenuistelun parissa parissa koettuja hienoja hetkiä sekä kiitos myös heille, jotka ovat olleet tukena mielen synkistyessä tärpinvälin kasvaessa lähelle sataa tuntia.  

Katsellaan tilannetta uudestaan kymmenen vuoden päästä, jos saadaan toiset sata lohenuistelureissua tehtyä.  

Kireitä siimoja vaan kaikille kohtalotovereille. Käykäähän kalastamassa lohta. Kalaa on meressä, mutta sinne pitää lähteä, jos jotain meinaa saada.  

Ile