Perinteisesti syksyn kalastuskauden aloittaa meillä lohensoutu Kymijoen Korkeakoskella. Mitäs sitä vanhoista kaavoista poikkeamaan ja siksi auton keula suunnattiin kohti Kotkaa 14.8.2004. Oli ehkä vähän ennenaikaista puhua syyskauden avauksesta, mutta mitäs siitä. Tarkoituksella olimme lähdössä Korkkarille jo tähän aikaan. 

Yleensä olemme tehneet ensimmäisen reissun sinne vasta syyskuun puolivälin jälkeen, koska silloin saalisvarmuus Korkkarin soutualueella on jo kohtuullisen hyvä. Elokuussa lohia tulee alueelta hieman satunnaisesti, mutta kalat ovat kuitenkin pääsääntöisesti kirkkaita vielä tuohon aikaan. Syyskuussa lohen soutu tahtoo jo olla enempi tai vähempi ”nahkajussin” metsästystä ja nyt meillä oli tavoitteena kirkas nousulohi, jonka pyynti toki on aika haasteellista. 

Matkassa oli siis Juhana ja minä. Juhana oli varannut meille soutuveneen jo hyvissä ajoin. Viime vuoden kokemusten perusteella lohivaappurepertuaariakin oli hieman täydennetty ja pakit olivat pullollaan toinen toistaan parempia ottipelejä. Kaikki oli siis järjestyksessä ja hyvissä ajoin pääsimme liikkeelle. 

Matka Kotkaan meni mukavasti pk-seudulta. Pysähdyimme kaffelle Kuninkaantien Essolle, kuten aina Korkkarille mennessä meillä on tapana. Esso on juuri sopivasti puolimatkassa Kotkaan ja siellä on mukava juoda kahvit ja tehdä viime hetken suunnitelmat. 

Kahvilassa luotiin yleiskatsaus joen tilanteeseen. Oli odotettavissa, että vesi olisi melkoisen lämmintä, mikä on huono asia lohen otin kannalta. Toisaalta virtaus alueella pitäisi olla kohtuu suuri viime aikojen runsaiden sateiden vuoksi, mikä ehkä kompensoisi lämpimän veden aiheuttamaa ottihalun vähenemistä lohilla. Sateet varmasti olisivat sotkeneet joen veden myös aika sameaksi, mikä myöskin olisi huono asia, mutta nyt oli ollut pääsääntöisesti poutaa jo reippaan viikon verran, joten ehkä vesi olisi jo kirkastumaan päin. Ennakkoasetelma ei siis ollut erityisen hyvä ja itse arvelin, että kaikki pitää laittaa peliin sekä höysteeksi tarvitsemme reilun annoksen tuuria, jos lohikontaktiin meinataan päästä. Yrittänyttä ei laiteta ja kalassa on käytävä, jos saalispussiin mielii täytettä. Olosuhteita ei voi valita ja siihen on tyytyminen, mitä on tarjolla. 

Kotkassa oltiin tuota pikaa ja ensiksi menimme Korkeakosken Kalastuskievariin noutamaan veneen avaimia sekä airoja. Saalispäiväkirja näytti siltä, että tilanne ei ole täysin menetetty. Joitakin lohia oli jo tullut soutualuuelta, kalaa siis olisi joessa ainakin jonkin verran. Perinteet myös velvoittivat katsastamaan samalla Kievarin pihassa olevan Salakalan tarjonnan. Jotain täysin ”välttämätöntä” sieltä mukaan tarttuikin. Kyllähän pakkiin aina uusia ottikoneita mahtuu. 

Soutuvenerannassa viritimme pikaisesti kalavehkeet kuntoon ja asensimme kolmen vavan telinehässäkän soudariin. Viime vuonna olin rakentanut yleismallisen, kaikkiin soutuveneisiin sopivan reissutelineen, jotta ei tarvisi virittellä enempi tai vähempi epäluotettavia oksanpätkiä vapatelineiksi. Ei ole kiva jos, döörisetti lentää rajussa tärpissä jonkkkaan. Eiköhän Kymin pohjassa ole jo riittävästi virveleitä? Rannalla vielä huomasimme harmiksemme, ettei kamera tullut matkaan, joten kuvia ei ole liittää tähänkään juttuun. 

Joen vesi oli kirkkaampaa, kuin olin etukäteen kuvitellut, mutta virtausta riitti enempi kuin kotitarpeiksi. Vaivaiset 90 kuutiota sekunnissa valui Päijänteen vettä Korkeakosken haaran kautta. Voi olla, että soutaja joutuu laittamaan kaikki puut uuniin ylävirtaan mentäessä. Persveivaria ei viitsitty ottaa mukaan, koska kyse on kuitenkin urheilullisesta kalastuksesta. 

Vesille päästyämme jouduimme hieman tarkentamaan näkemystämme urheilukalastuksesta ja totesimme, ettei perämoottorin käyttö kuitenkaan olisi hullumpi idea ollut. Vesi meinaan virtasi sellaisella voimalla, että hartiavoimin sai tehdä töitä, jotta soutualueen yläpäähän päästiin venerannasta. Jotta soutu ei liian helppoa olisi, ylävirrasta puhalsi vielä navakka tuuli, eli samalla sai taistella kovaa virtaa sekä tuulta vastaan. 

Ylössoutu olikin hikinen urakka kerta kaikkiaan, venekin lähti kerran käsistä alueen yläosan kovassa virrassa. Hupsista vaan ja yhtäkkiä keula osoitti sinne missä perän piti olla. Sellainen voima tuollaisessa virrassa, ettei sitä helposti usko. Veneen sain kuitenkin takaisin haltuun ja totesin, että jatkossa pitää olla tarkkana, jottei mopo toistamiseen karkaa käsistä, vaikka hullunhauskaa touhua hallitsematon koskenlasku onkin. Kerrottakoon kuitenkin, ettei tässä varsinainasta koskea ole ja mitään varsinaista vaaratilannetta ei veneen pyörähdyksestä syntynyt. Edes tuolla virtaamalla paikka ei ole varsinainen koski, vaan enempikin todella voimakasvirtainen niva. 

Soutu-urakka oli sen verran rankka, että ylhäälle päästyämme oli pakko rantautua ja pitää pieni tauko, jotta olisi puhtia ensimmäistä laskua varten. Tauon jälkeen lähdettiin ensimmäiseen laskuun. Kaikki kolme vapaa oli pikaisesti laitettu pyyntiin ja lohensoutu saattoi alkaa. Viiden minuutin soudun jälkeen havaittiin jotain omituista perävavassa. Siima oli löysällä. Perhana, on tainnut vaappu jysähtää pohjaan. Juhana vetäisi vavasta muutaman kerran ja jumissahan se tuntui olevan. Soudin paikan lähelle, jotta saataisiin uistin nykyistyä irti. 

Juhana nykäisi varovasti siimaa ja samalla alkoi tapahtua. Pohja lähti liikkeelle ja ui kohti ylävirtaa. Meillähän on kala kiinni! Kaksi muuta vapaa pikaisesti pois pyynnistä ja lohta väsyttämään. Meikäläinen ei paljoa voinut auttaa ylimääräisten siimojen ylösotossa, kun oli pakko keskittyä kaksin käsin veneen hallitsemiseen kovassa virrassa. Vavat saatiin kuitenkin pois ilman isompia härdellejä. 

Kala on ilmeisen kookas ja tuntuu tekevän mitä haluaa. Vavalla sitä ei juuri käsketä. Kohta lohi päättää vaihtaa suuntaa ja se tulee ylävirrasta alas ja jää juromaan pohjaan. Ei tainnut kaveri viihtyä kaikkein kiivaimmassa virrassa, mikä onkin aivan ymmärrettävää. Kala siirtyilee pohjan tuntumassa ja hakee uutta paikkaa koko ajan. Edelleenkään ei ole mitää toivoa saada sitä pintaan. Kohta lohi ottaa spurtin alavirtaa ja me mennään perässä. Mietitään siinä samalla, että pyritään lohen alapuolelle, jotta se joutuu taistelemaan siimasta tulevaa vetoa ja virtaa vastaan ja näin väsyy nopeammin. Pähkäilen siinä samalla, että miten h*tossa me nostetaan kala veneeseen, kun venettä on pakko soutaa koko ajan ja vapamies tietysti joutuu pitämään vapaa. Kuka heilauttaa haavia? Olisi ylimääräiselle käsiparille käyttöä. Noh, mietitään asiaa tarkemmin, kun se tulee ajankohtaiseksi. Ainahan voidaan soutaa rantaa ja haavia kala sieltä. 

Kala vaan venkoilee siiman päässä ja pysyttelee koko ajan pohjan tuntumassa. Jossain vaiheessa päästään aika lähelle kalaa ja päätetään varovasti yrittää sen pintauttamista. Ei käy muuten kävisi, lohta ei kiinnosta pintaan nousu vaan se jääräpäisesti pysyy pohjassa ja tuntuu luottavan omiin voimiinsa, kuin pukki sarviinsa. Eipä siinä muuta kuin pidetään siima kireällä koko ajan. Kala pitäisi kuitenkin saada liikkeeseen, jotta se väsyisi. Mitä tehdä? Väkisin tuota ei oteta ja aloite on kalalla. Kohta kala taas liikahtaa ja sitten tapahtuu se, mitä pelättiin. Siima löystyy ja kala on tiessään. Kehveli sentään, onneksi ei ole irtotavaraa käsillä. Saattaisi olla, että ne lähtisi lujaa maata kiertävälle radalle. Hyvä, ettei itku pääse. Pettymys on käsin koskeltava. 

Kalaa ei päästy kertaakaan edes näkemään, mutta sen elkeet olivat sellaiset, että se todennäköisesti olisi ollut meidän ennätyskala. Tämä on juuri tätä, lohenkalastajan taivas ja helvetti samassa paketissa. Kiihkeä 20 minuutin väsytyssessio joka hetkessä vaihtuu suureksi pettymykseksi ja lohi juottaa karvasta kalkkia meille. Noh, ei voi mitään hatunnoston arvoinen suoritus vastustajalta. Kaikkemme tehtiin, mutta ei pärjätty paremmalle. Mitäs siinä sitten voi, se vaan ei ollut meidän kala. Kyllä ketuttaa, kuten arvata saattaa. Peukalostakin vuotaa verta, kun onnistuin sen väsytyksessä tuoksinassa jättämään nalkkiin airojen väliin. Jomottavaa kipua en edes vielä tunne, kun sellainen tunteiden sekamelska pyörii päänupissa. Juhanalla varmaan aika pitkälti samat fiilikset. Ei auta mikään. 

Häntä koipien välissä soudamme takaisin aloituspaikalle ja kuutioimme tilannetta hetken.  Päätelmä oli se, että meillä vaan kävi huono tuuri ja/tai lohi oli huonosti kiinni. Vaapun vatsakoukku oli hieman vääntynyt ja vaapun rungossa ei näkynyt isompia purujälkiä. Lohi todennäköisesti oli suupielestään kiinni  vaapun vatsakoukussa ja väsytyksen tuoksinassa  koukku vaan irtosi, kun se aikansa kalvoi läpimenoreikäänsä suuremmaksi. Näitä nyt vaan sattuu lohensoudussa, mutta ison kalan menetykseen ei koskaan totu. Kalat on isoja, mutta vaappujen koukut pieniä... 

Keskusyksiköt resetoidaan tilanteen jäljiltä ja jatketaan soutua. On ainakin tiedossa yksi vaappu, joka on kelvannut lohelle tänään. Ottipeli oli Mankala vaappu, jossa vihreä selkä ja punainen kylki, jossa mustaa verkkokuviota. Syvääjänä toimi punamusta isolla turpalevyllä ollut Rapalan 7cm syvännevaappu. Voittoisa yhdistelmä saakoon peliaikaa päivän loppuun asti. 

Seuraava lasku menee rauhallisesti. Lähestyessämme venerantaa, huomaamme pienen siimahärdellin syntyneen. Perä- ja toinen sivusiima on sotkeutunut keskenään niin lahjakkaasti, että puukolle tulee töitä. On aika mennä rantaan, kaivaa evästä autosta, tehdä uudet siimatapsit ja selvittää sotkut. 

Evästauon jälkeen virtaa taas riitti. Juhana siirtyi soutamaan ja minä jäin vapamieheksi. Juhana sai veneen punnerrettua takaisin soutualueen yläpäähän. Rankan nousun jälkeen soutumies oli sen verran kuitti, että oli aika taas pitää tauko ennen laskua. Toinen venekin näytti saapuvan paikalle. Olikin ihme, kun pari tuntia olimme saaneet olla alueella ihan yksikseen. Harvinaista herkkua viikonloppuisin täällä. Seuraavalla laskulla hierottiin alueen joka ikinen tunnettu tai siis meidän tiedossa oleva ottipaikka, mutta tärppiä ei tullut. Sääkin oli muuttunut aurinkoisesta pilviseksi ja sadetta näkyi olevan luvassa. Se oli positiivista, sillä uskomme vahvasti vaihtelevan sään aktivoivan lohia ja parantavan tärpin mahdollisuutta. 

Palatessamme takaisin venerannan kohdalle, päätettiin käydä rannassa vaihtamassa toiset vaaput sivuvapoihin ja taas hieman huilata. Paikat puutuu aika nopeasti pienessä soudarissa istuskellessa ja pieni jaloittelu silloin tällöin on ihan paikallaan. Vieheet vaihdettiin ja lähdettin takaisin joelle. 

Juhana halusi lähteä kokeilemaan alapuolista venekuurin suoraa. Minä hieman vastustelin ajatusta, kun virta on siellä aika kova ja tärppi oli kuitenkin ollut toisaalla. Olihan tässä aikaa kuitenkin, joten alaspäin lähdettiin soutelemaan. Uistelimme puoliväliin suoraa ja siellä Juhana sitten totesi virran olevan tosiaankin aika voimakas ja ei olisi yhtään huono idea palata takaisin ylemmäs. Näin tehtiin ja Juhana souti veneen kuin Karppisen Pertti takaisin lähtöpaikalle.  Hikinen urakka taas  vaihteeksi, mutta sitä saa mitä tilaa. 

Kävimme rannassa vaihtamassa soutajaa. Vettäkin alkoi sataa ja läksimme takaisin Kunnarin suoralle. Virtaa ylös noustessa kokeilimme toista reittiä, kuin aikaisemmin ja siinä soutu olikin hieman kevyempää. Ylös päästyämme oli taas tauon paikka, kun alueen yläosassa oli toinen vene juuri aloittanut laskun. Kolmaskin vene oli paikalla, mutta jo alaspäin soutamassa, joten meidän aloitusvuoro olisi seuraavaksi. Parinkymmenen minuutin odotuksen jälkeen päästiin taas liikenteeseen. Tarkkaakin tarkempi soutu alas, mutta ilman tapahtumia. 

Ei ole lohenkalastus liian helppoa ja ei sen pidä ollakaan. Pohdittiin, että jos lohen saisi tosi helposti, eipä se silloin olisi niin arvostettu urheilukala. Vieheet käytiin taas vaihtamassa ja painotuksia vähän muutettiin. Yhdestä vavasta otettiin syvääjävaappu pois ja korvattiin se 45g lyijypainolla. Arveltiin virran olevan niin voimakas, että lyijy saattaisi toimia syvääjänä syvännevaappua  paremmin. 

Jatkoimme soutua ja keskusteltiin lohensoudun syvimmästä olemuksesta. Hieno ja herkkä laji tämä on. Ihan erilaista, kuin lohen uistelu merellä vapahässäkän kanssa pelatessa ja moottorivoimalla edetessä. Kymillä tosin ”Nevalaisen” soutu on hieman erilaista, kuin lohenpyynti muilla Suomen lohijoilla (joita säälittävän vähän jäljellä on). Jos vaappuja ei ihan pohjan tuntumaan pysty saamaan, niin on aika epätodennäköistä, että kala nappaisi. Vieheet syvälle siis vie. Omat kujeensa eri paikoissa tietty on. 

Loppupäivä tai oikeastaan ilta, meni tärppiä odotellessa ja siitä ei paljoa kerrottavaa ole. Lyijypainokaan ei pelastanut tilannetta. Välillä satoi ja välillä paistoi aurinko. Kalatapahtumia ei meidän kohdalle enään osunut ja emme nähneet tai kuulleet muidenkaan päässeen kosketuksiin lohien kanssa. Ilmeisen hankala päivä siis oli, mutta oltiinhan sitä etukäteen odotettukin. Soudimme kuitenkin sitkeästi hämärän tuloon asti, joten yrityksen puutteesta ei meitä voinut syyttää. Yhdentoista kieppeillä lopetimme kalastuksen, laitoimme kimpsut ja kampsut kasaan ja läksimme ajelemaan kohti kotia. Taas oli yksi hieno kalastuspäivä takana, vaikka kalaa ei kyytiin saatu, joskaan ihan tyylipuhdas MP-reissukaan se ei ollut. 

Kotimatkalla totesimme, että meidän (minä & Juhana) Kymin reissuissa on nyt ollut huolestuttavan laskeva trendi kalansaannin suhteen. Kolmen edellisen reissun saldot on siis olleet käänteisessä järjestyksessä seuraava; kaksi lohta (11kg & 8kg), yksi lohi (7kg) ja nyt vain karkuutus. Jos historia on tae tulevasta, niin merkitseekö se sitä, että seuraavan reissun saldo on sitten ihan tyylipuhdas MP? Siitä otetaan selvää vielä lähitulevaisuudessa. Saa nähdä, kuin lohensoutajien käy? Nyt kelpaisi kuitenkin mennä kotiin nukkumaan rankan soutu-urakan päätteeksi ja huomenna voisi sitten ihmetellä rakkoja käsissä.