Merta edemmäs kalaan

 Kerran vuodessa tehtävä A-luokan kalareissu on kuulunut kuvioihin jo jonkin aikaa. Niin nytkin. Tavallisuudesta poiketen päätimme lähteä harrastamaan lohenuistelua perinteisin menetelmin moottoriuistelun sijaan, jota onkin jo lähes kyllästymiseen asti ehditty harrastaa. Tarkoituksena oli lähteä jollekin pohjoisen valtavirralle lohta soutamaan.

Ensin oli ajatuksena lähteä tuuriturskien vuonomaahan eli Namsenille. Lopulta päädyimme kuitenkin kotimaiseen vaihtoehtoon eli Tenojokeen. Asiaa tarkemmin ajateltuna Tenoa puolsi monikin seikka. Se on tunnettu suurlohen joki, hintataso kokonaisuudessaan lienee Norjaa edullisempi, toimeen tulee suomenkielellä ja eurorahalla. Teno myös on mielestäni paikka, joka jokaisen lohenkalastuksesta kiinnostuneen kannattaisi ainakin kerran elämänsä aikana käydä katsastamassa. Tärkeä pointti oli sekin, ettei voimalaitosgrynderit ole jokeen päässeet kajoamaan, tukinuittajien känsäinen kämmen ei ole Tenon koskikiviä kopeloinut eikä soita kuokkiva Jussi ole humusvesiä jokeen valuttanut. Yhtä kaikki, suomalaisesta näkövinkkelistä tiirailtuna Teno on siis varsin ”neitseellinen” lohijoki.

Näillä eväin siis läksimme liikkeelle porukalla, johon kuuluivat seuran jäsenistä; Juhana, Timo T, Petri K sekä allekirjoittanut. Lähes sama porukka, jonka voimin olimme Ahvenanmaalla vuosi sitten keväällä. Jokaista pikkuisen hirvitti monimutkaisen oloiset Tenon kalastussäännöt, mutta mitäpä siitä, otetaan asioista rohkeasti selvää. Ei kai kysyvä joelta eksy – edes Tenolla.

Reissun ajoitimme heinäkuun toiselle viikolle eli 9-17.7. Matkan ajankohtaan vaikutti ehkä eniten se, että pahin ruuhka joella olisi silloin jo helpottanut sekä joessa on siihen aikaan takuuvarmasti kalaa, vaikkakin suurin lohien nousuryntäys lienee ohitse.

 Pahin uhka tuohon aikaan on helteinen sää, joka voi lämmittää jokiveden sellaisiin lukemiin, että lohi alkaa murjottamaan. Lohi tunnetusti ei ole kovin ottihaluinen veden lämmön ollessa korkealla. Yhtäkaikki, arpapeliä lohen pyynti tällaisilla reissuilla aina on. Olosuhteet osuvat kohdalleen tai sitten ei. Mitään et voi, jos rouva fortuna ei suosi olosuhdearpajaisissa. Mutta se ei pelaa joka pelkää.

 Matkalla pohjoiseen

 Pitkään odotettu reissu oli vihdoinkin käsillä ja edes 1500km pitkä ajomatka ei rasittanut mieltä tipan vertaa. Kesälomakin oli alkanut viikko sitten, joten mikäs tässä oli ihmetellessä ja lohenkalastusreissun alkamista odotellessa.  

Pete saapui meille sovittuun aikaan eli kymmenen kieppeillä lauantaiaamupäivästä. Pikaisesti pakkasimme tavarat autoon ja otimme suunnan kohti Juvaa, josta oli tarkoitus noukkia Juhana kyytiin – jos hänet nyt saisi anoppilasta kalaan houkuteltua.  

Juvalle ehdimme juuri sopivasti iltapäivästä ja onnistuimme viekkaudella sekä vääryydellä jujuttamaan Juhanan matkaan. Hänen tavaroita Peten autoon pakatessa mieleen hiipi epäilys logistiikan toimivuudesta. Tavaraa oli paljon ja auto oli jo nyt lähes tupaten täynnä! Vielä pitäisi mahduttaa meidän kolmen & matkatavaroiden lisäksi yksi ukko varusteineen mukaan ja sen lisäksi vielä perämoottori. Tilanne vaikutti haasteelliselta, joskaan ei täysin toivottomalta.  

Noh, matkalla Liperiin voisimme tarkemmin miettiä auton pakkausongelmia. Sieltä noutaisimme joukon neljännen jäsenen eli Timpan. Puolimatkassa Juvalta Liperiin pidimme kahvitauon Heinävedellä, kuulun Kermankosken liepeillä olevassa koskikahvilassa. Viimeisimmät juonet voisi siellä punoa ja tappaa aikaa, kun Timppa oli mitä ilmeisimmin ihan meidän kiusaksi lähtenyt juhlimaan tuttavansa häitä ja vapautuisi sieltä vasta iltakymmeneltä. Vaan mikäs kiire tässä valmiissa maailmassa on? Kesä kauneimmillaan ja mikäs se on kauniissa  poutasäässä kahvitellessa komean taimenkosken partaalla.  

Kuppilaan ei jumiuduttu vaikka se niin mukavaa olisi ollutkin. Liperiin suoriuduimme kunnialla ja ensi töiksemme kävimme tarkastamassa varsinaisen matka-auton eli Timpan farkkugolffin. Auto sekä Timpan tavarat löytyivät sovitusta paikasta ja saatoimme aloittaa pakkausurakan. Onneksi matkaan oli tullut suhteellisen kookas suksiboksi, jota oikeastaan vavankuljetuslaatikoksi voisi näin kesäaikaan kutsua. Se ahmaisisi sisuksiinsa kaikki vavat, nostokoukut yms. pitkät tavarat sekä paljon muuta. Loput tavarat saimme ahdettua Golffin sisuksiin yritys ja erehdys -metodilla, mission impossible oli onnistuneesti suoritettu. Auton kabiiniin jäi jopa välttävät tilat neljälle ukolle tuhannen kilometrin ajorupeamaa varten.  

Aikaa oli vielä sen verran runsaasti jäljellä, jotta päätimme käydä haukkaamassa evästä Joensuussa. Timppa saapuisi paikalle kuitenkin vasta parin tunnin päästä. Samalla voitaisiin nostaa käteistä reissua varten, arvatenkaan Utsjoki – Nuorgam -akselilla ei hilloseiniä ihan joka kulmalla ole ja muovirahan kelpoisuus pohjoisella lohijoella ei välttämättä ole paras mahdollinen.  

Joensuun reissu meni onnistuneesti ja palasimme Liperiin, jonne Timppakin saapui juuri sopivasti. Ei muuta kuin pikapalaveri porukan kesken ajoreitistä ja matkaan. Viimeinen, mutta pisin etappi oli vielä edessä ja kello oli yhdentoista kieppeillä lauantai-iltana. Yötä vasten olisi hyvä taittaa matkaa pohjoiseen.  

Muutaman kilometrin taitettuamme, huomattiin Joensuunreissun pääasian unohtuneen eli käteiset oli yhä nostamatta. No eipä siinä mitään, eka stoppi tehtiin Kolin lähettyvillä olleessa tanssiravintola-huoltoasema-mikäliehotellissa. Sieltä saatiin nostettua rahat reissukassaan ja autoa ruokittiin menovedellä. Eikun suunta kohti Paltamoa navigaattorin höpötellessä ajo-ohjeita toisella kotimaisella, vaikka ei me siitä mitään ymmärretty. Garmin oli näet lainassa Markolta, joka ei nyt ollut matkassa ja ilmeisesti hän oli pistänyt sen puhumaan ruotsia meidän kiusaksi ja emmehän me saaneet lainakonetta juttelemaan ymmärrettävää kieltä. Noh, karttakuvaa osaa kalamieskin katsoa navigaattorin ruudulta ja hätävarana meillä oli tietysti manuaalikartta. Eikös se niin ole, että GPS-laittetta ei koskaan saa pitää ensisijaisina navigointivälineenä?  

Golffin dieseli hurisi mukavasti ja kilometrit maistuivat autolle. Kohta tielle paukannut hirvi tosin aiheutti pientä sydämentykytystä. Auton aiheuttamasta häiriöstä suivaantuneena, mokoma otus näytti meille törkeästi hanuria . Matkailu avartaa... Ei päästy vielä lähellekään Paltamoa, kun jo toinen hirvijoukkue häiritsi matkantekoa. No jopas jotain, kylläpäs noita karvaooppeleita riittää näillä main.  

Vähän ennen Paltamoa teimme ensimmäisen varsinaisen pitstopin Kontiomäen Shellille. Ensimmäinen 200km legi oli takana ja kupponen kahvia olisi enempi, kuin paikallaan. Puutuneet jalatkin kaipasivat pientä verryttelyä.  

Taas mentiin, taakse jäi Paltamo, Puolanka, Pudasjärvi, Ranua. Rovaniemelle saavuttiin kuuden kieppeillä aamusella. Kahvit juotiin ja ihmeteltiin napapiiriä ja Kemi- sekä Ounasjoen risteämää. Olisipa siinä mahtava lohivirta, jos voimalaitosgrynderit eivät olisi sitä tulpanneet puolivuosisataa sitten. Harmin paikka, miksi tässä Kekkosslovakiassa on lähes kaikki hyvät lohijoet pilattu? No kait siihen on syynsä. Ihmetellä vaan sopii, miksi Suomen rajojen sisällä ei enää ole ainuttakaan vapaana virtaavaa lohijokea?  

Matkalla Sodankylään alkoi tunnelma autossa olla jokseenkin hulvaton. Kaikilla takana sellaiset 24h valvomista ja jutut alkoi olla sen mukaisia. Ajankuluksi keksittiin mobiilivisa, jossa jokaisen piti arvata tulevan viikon lohisaaliista ensimmäisen ja suurimman lohen paino. Panokseksi laitettiin kymppi/nuppi/kisa. Lähimmäksi veikannut kuittaisi potin. Homma toimi niin, että itse kukin lähetti arvauksensa tekstiviestinä auton hanskalokerossa olevaan varakännykkään. Aikaa annettiin puoli tuntia tätä vaativaa tehtävää varten. Jokainen pohdiskeli kulmat kurtussa lohitilannetta ja teki siitä omat päätelmänsä. Jahka hanskalokerossa ollut kännykkä oli piipittänyt neljästi, tutkittiin siitä jokaisen lähettämä arvausviesti kalojen painoista ja tilanne jäädytettiin niihin lukemiin. Ei näihin mobiilipeleihin mitään Zedejä tarvita, pikkaisen mielikuvitusta ja vähän hardwarea – niin se on siinä!  

Mobiilivisan tulokset olivat seuraavat:  

 Joku onnellinen siis voittaisi neljä- tai peräti kahdeksankymppiä, jos arvaukset menisivät sopivasti kohdilleen ja kalaa onnistuttaisiin saamaan. Pientä uhkapeliä pitää kalareissuilla aina harrastaa.  

Porttipahdan ankkalammen kohdalla pidettiin jaloittelutauko ja sitten tie vei meidät kohti  Saariselkää. Kaunispään kohdalla pysähdyttiin ihailemaan tunturimaisemia. Komeat oli näkymät. Mahtoi pysähdyspaikalle pyörillä kulkevaan nakkikioskiin majoittuneet teutoonit  ihmetellä, kun härväilimme levähdyspaikalla. Taisi lederhoseneilla puntti hieman tutista, kun ihmeneloset oli liikkeessä. Tunnelma alkoi näet olla ylenpalttisen valvomisen vuoksi hieman epätodellinen. No johan tässä olikin pitkälti toistatuhatta kilometriä matkaa taitettu ja parisataa vielä jäljellä. Onneksi lapin mittakaavassa pari sataa kilometriä ei ole matka eikä mikään.  

Ei muuta, kuin auton keula kohti Ivaloa. Saataisiin viimeinenkin etappi pois alta. Tuli nähtyä Inarijärvikin ensimmäistä kertaa, vaan eipä kiinnostanut kalastelut siellä, kun tiedossa oli vähän parempaa – kait? Inari olikin sitten viimeinen taajama ennen Utsjokea ja matkan päätepistettä.  

Vähän ennen Utsjokea pysähdyttiin ihmettelemään Kevoa, on muuten kertakaikkisen mahtavat maisemat siellä. Kiva oli katsella joessa uiskentelevia kaloja, harreja taisivat olla. Kovasti teki mieli mennä kalastamaan sinne, mutta maltoimme mielet. Harrireissut tehtäisiin joskus toiste. Lohiakin yritettiin bongata koskesta, vaan jäivät näkemättä tällä kertaa. Lopulta vihamieliset hyttyset pakottivat meidät autoon takaisin ja huristelimme Utsjoelle.  

Vihdoinkin perillä! Ensitöiksemme kävimme tarkistamassa Tenojoen – siinähän se sopuisasti solisi. Oli vähän ihmeellinen olo. Takana puolitoistamiljoonaa metriä ja valvottukin oli sellaiset 30h putkeen. Ei ihme ettei ajatus oikein luistanut tässä vaiheessa. Otettiin aikalisä ja painuttiin Utsjoen hotellille, jos sieltä vaikka kahvit saataisiin. Sieltäpä löytyi tiskin takaa viehkeä neitokainen, joka tarjosi voipuneille matkaajille kahvit – kyllä kelpasi. Ihan höpöhöpö –juttuja ne tarinat, ettei kalaturisti olisi tänne tervetullut, täällähän oli tosi leppoisa olla.  

Norjan kautta Miljoonasuvannolle    

Kahviteltiin hotellilla ja oltiin pikkuisen pallo hukassa. Mökin avaimet kait pitäisi löytää ensimmäiseksi ja muutenkin selvittää möksän tarkka sijainti. Jossain Lohirannan ja Miljoonasuvannon lähettyvillä sen pitäisi olla, muuta tietoa mökistä ei toistaiseksi ollut. Puhelin siis käteen ja soittelemaan. Mökki-isäntä ei vastannut kännykästä, mutta emäntä saatiin kiinni kotinumerosta. Hän kertoi isännän olevan joissain lohikilpailuissa, mutta lupasi antaa meille mökin avaimet ja näyttää missä se on. Sovittiin, että tulemme heidän kotitalolle ja jatketaan siitä sitten mökille. Saimme ajo-ohjeet talolle ja lähdettiin liikenteeseen. Vettäkin alkoi sopivasti sataa, no eipä olisi lihaa niin paljoa ilmassa. Hyttysistä täällä ei todellakaan ole puutetta, mutta onneksi ohhvi pelastaa etelänmiehen.  

Talo löytyi pienen arvuuttelun jälkeen ja emäntä läksi näyttämään mökkiä. Ajeltiin parikymmentä minuuttia Nuorgamin suuntaan ja siinähän se mökki sitten olikin. Ulkoapäin se näytti juuri siltä, mitä oltiin odotettukin. No ei sentään, oikeasti möksä näytti tältä. Harmillista vaan, etteivät mökin edelliset asukit olleet sieltä vielä poistuneet ja emme päässeet kotiutumaan vielä.  

Käytiin haastelemassa vanhat asukit ja kyseltiin lohikuulumisia. Kala ei oikein ollut otilla viime viikolla ja he eivät kummoista saalista olleet saaneet. No eipä meilläkään niin suuria odotuksia lohen suhteen ollut – itse olin aatellut, että pitää olla tyytyväinen jos yksi kala saadaan viikon aikana. Joki on meille entuudestaan tuntematon, paitsi Timpalle. Hän oli monesti käynyt nuoruusvuosinaan Tenolla ja siksi tiesi ottipaikat kuin omat taskunsa. Samalla onnistuttiin bongaamaan yksi lohen nosto joella, mökin edustalla soutanut kaveri koukkasi tittiluokan kalan kyytiin. Vaikutti lupaavalta.  

Pidettiin pikapalaveri ja sen tuloksena päätettiin lähteä ruokaostoksille Nuorgamiin, kun mökki olisi varattuna varmaankin vielä parisen tuntia. Ajeltiin Nuorgamiin, tehtiin ostokset ja käytiin hakemassa kalaluvat maanantaille. Tänäänhän alkaisi viikkorauhoitus ja kalaan päästäisiin vasta maanantai-iltana. Viikkorauhoitus siis on sunnuntaista klo:18 maanantaihin klo:18, jos nyt oikein muistan. Kalaan kuitenkin päästäisiin vasta klo:21 maanantai-iltana, koska silloin vasta alkaa ns. turistien soutuvuoro ilman paikallista soutajaa.  

Mökin vapautumiseen oli vielä runsaasti aikaa jäljellä ja siksi päätettiin tehdä pikavisiitti Norjan puolelle. Käydään vaikka  tsekkaamassa Tana Bron silta. Ajeltiin Norjan puolelle ja käytiin ihmettelemässä siltaa ja katseltiin siellä olleita lohenkalastajia. Erikoisia noiden norjalaisten perhokalastusvälineet, luokka näytti olevan vähintään luokkaa #500.  

Tana Bro oli pian nähty ja lähdettiin takaisin Euroopan puolelle. Nuorgamissa todettiin, että formulakisat tulevat telkkarista ja mentiin sitä sitten katsomaan paikalliseen pubiin. Arveltiin, että olisi parempi tappaa aikaa vielä jonnin verran. Olisi mökki varmasti vapaa, kun sinne tultaisiin.  

Mökille päästiin lopultakin takaisin ja onneksi se oli vapaa. Kamat vaan autosta pois viheliäisten hyttysten inistessä korvissa ja kotiutumaan mökkiin. Vihdoinkin voisi heittää vapaalle! Raskas matka takana ja nyt voisi ottaa iisisti. Mökki oli yllättävän siisti myös sisäpuolelta ja ylitti odotuksemme, oli juokseva vesi, oma sauna, asiallinen keittiö ja pisteenä iin päällä mainio valtaistuinsali jossa oli posliinit ja kaikki.  

Ilta meni mukavasti kalavehkeiden kanssa härväillessä ja mökin kuistilta lohivirtaa  katsellessa. Kova oli polte joelle, mutta vielä piti malttaa mielet viikkorauhoituksen vuoksi. Koska joutoaikaa oli vielä runsaasti, joku keksi, että lähdetään käymään pubissa. Siellä oli karaokeilta ja mikäs sen mukavampaa, kuin nolata itsensä julkisesti yöttömän yön maassa. Tolkuttoman valvomisen vuoksi itsekritiikki oli täysin kateissa. Normaalissa sielun ja ruumiin voimissa järki olisi estänyt tämänkin tempauksen, mutta minkäs teet, kun lapinhulluus iskee. Jälkeenpäin ajateltuna pubireissu olisi ehkä ollut viisampaa jättäa väliin, niin kuin monta muutakin asiaa, mutta kokemus opettaa vai miten se nyt menikään? Ilta oli varsin riehakas ja mökille päästiin takaisin joskus aamuyöstä. Vihdoinkin pääsisi nukkumaan – eihän tässä oltu valvottukaan vasta kuin reippaat 40h putkeen. Kaikkea se kalahulluus teettää.  

Lohitärppi  

Maanantaina herättiin hyvissä ajoin iltapäivästä ja aloitettiin kalastusvälineiden virittely tulevan yön koitoksiin. Klo:18 saisi aloittaa kalastuksen eli käytännössä perhon viskelyn mökkirannasta, joelle olisi lupa mennä soutamaan vasta klo:21, kun meillä ei paikallista soutumiestä ollut.  

Punottiin iltaa odotellessa juonia lohen pään menoksi ja käytiin laittamassa joen rantaan vedenkorkeutta osoittava mittatikku ja vedenlämpömittari. Vesi oli sellaiset +19C eli melkoisen lämmintä. Ei haittaisi, jos veden lämpö vähän laskisi. Moottori myös laitettiin meidän veneeseen kiinni ja saatiin vene valmiiksi illan ja yön koitoksiin. Meillä oli siis vain yksi vene käytössä ja ajatuksena oli soudella vuoroparein pitkin yötä.  

Eero eli meidän mökki-isäntäkin poikkesi paikalle poikansa kanssa. Hänellä oli lohipadon paikka ihan mökin edustalla ja rauhoituksen päätyttyä kävivät laittamassa padon taas pyyntiin. Eeron kanssa juteltiin niitä näitä ja kyseltiin kaikenlaista lohestukseen liittyvää. Hänellä olikin vankka kokemus Tenon kalastuksesta ja oivallisia niksejä lohenpyyntiin saimme häneltä. Varsin mukava mies kaikin puolin. Jännä nähdä mitä lohipadosta nousisi, kun he jokusen tunnin päästä tulisivat sen kokemaan.  

Iltaa odotellessa kävin nakkelemassa perhoa muutaman kerran mökkirannassa. Luovuin hommasta kuitenkin pikaisesti, kun pikkukalaa hakkasi kiinni liian kiivaasti. Oli ranta muutenkin niin matala, että enpä oikein jaksanut uskoa isomman lohen sitä kautta edes nousevan. Tässä vaiheessa ei into riittänyt kahlata keskelle jokea otollisemmille ottipaikoille. Tulipahan siimat kuitenkin oikaistua.  

Soutuvuoroista sovittiin, niin että Timppa vanhana Tenon kävijänä vuorotellen näyttäisi meille muille soutulinjat ja otolliset ottipaikat. Ensimmäiselle laskulle lähtivät Juhana sekä Timppa. Me Peten kanssa jäimme rannalle odottelemaan omaa vuoroamme.  

Kohta Timppa&Juhana saapuivat tohkeissaan venerantaan. Heillä oli ollut kala kiinni hetikohta kalastuksen aloitettuaan. Arviolta 3kg lohi tällännyt kiinni perävapaan, jossa oli perho. Tenolainen lohi selvisi voittajana kuitenkin siitä ottelusta. Hieno juttu kuitenkin, tästä kaikki saivat aimo annoksen lisävirtaa yön soutuja varten. Kalaa oli joessa ja se piti vain saada ottamaan meidän mainioihin pyytöihin.  

Seuraavaksi lähdimme minä ja Timppa liikenteeseen. Ensikokemus tenolaisesta jokiveneestä oli mielenkiintoinen. Suippo ja kapea vene, jossa laidat oli varsin matalat – aikojen saatossa lohensoutuun hioutunut malli. Hyvä soutaa virrassa, mutta sen verran kiikkerä kuitenkin, että ei hirveästi kannattaisi riehaantua veneessä, jos ei uimaan tehnyt mieli. Ajoimme koneellla aloituspaikalle ja pääsimmekin heti liikenteeseen, kun ei ollut muita jonottamassa soutuvuoroa. Laskimme kolme vapaa pyyntiin. Yksi sivullensa ja yksi perään. Kolme vapaa per vene vaikutti oikein sopivalta systeemiltä. Timppa näytti minulle tietämänsä ottipaikat Tenojoen kirkautta ihmetellessäni – vähän erilaista, kuin kotoisella Kymillä, saati ”Vantaan kuraojassa”. Lasku sujui kaikinpuolin rauhallisissa merkeissä, ei kuluneet kelojen räikät mikä sinänsä oli odotettavissa. Harvoin lohia pääsee väsyttelemään kahdella peräkkäisellä laskulla.  

Rannalle päästyämme jäimme ihmettelemään lohipadon kokemista, jota Eero poikansa kanssa  parhaillaan teki. Padosta nousi puolitusinaa tittiluokan lohia ja yksi Tyynenmeren lohi. Venäläiset niitä kuulemma istuttavat Vienanmereen ja ei ole kovin tavatonta, että niitä Tenoon eksyy. Aika jännää, enpä olisi uskonut kyttyrälohta vai mikä se nyt olikaan, tällä reissulla näkeväni. Kävi myös selväksi, ettei lohipato niin mahdottoman hyvä pyydys taida ollakaan. Eero tiesi kertoa, että jostain syystä isommat lohet osaavat kiertää padon ja melkein pääsääntöisesti sieltä tittejä tulee – ainakin tähän aikaan kesästä. Oli ilo katsella, kun he siivosivat kalat rannalla. Ammattilaisten touhua, pari näppärää viiltoa puukolla suitsait sukkelaan ja kalalta oli kituset suolet kadonneet. Näiden kavereiden kanssa en lähtisi kalojen perkuukilpailuun.  

Pete ja Timppa läksivät sitten lohta soutamaan, jäimme Juhanan kanssa odottelemaan omaa vuoroamme. Kaverukset saapuivat joelta takaisin parin tunnin päästä, hiljaista oli ollut. Näissä merkeissä kului loputkin yöttömästä yöstä. Soudimme vuorotellen aamupäivään asti, mutta lohet jäivät jokeen. Aamusella Eero kävi taas kokemassa lohipyytonsä. Joitakin tittejä sieltä taas tuli sekä yksi parikiloinen meritaimen, jonka hän ystävällisesti antoi meille evääksi. Ainakin päästäisiin punalihaisen makuun. Sitten alkoikin jo niin ramaisemaan, että oli mentävä lepäämään. Taimen suolaan ja silmät kiinni. Ehkä seuraavana yönä olisi lohi paremmin otilla. Kalastaja on tunnetusti ikuinen optimisti. Oli miten oli, tähän oli hyvä päättää ensimmäinen kalastusvuoro Tenolla.  

Mulkosilmän nousu ja tuho  

Oli tuo nukkuminen vähän niin ja näin, alkuiltapäivästä jo heräiltiin. Hyvä näin sillä kaikenlaista juoksevaa asiaa oli toimitettavana. Kylillä piti käydä kalaluvat lunastamassa ja ruokakaupasta piti evästä hakea. Myös lohivaappuja oli tarkoitus viritellä päivän mittaan, eikä saunakaan olisi pahitteeksi. Siinä samalla voitaisiin grillata taimen ja pistää se parempiin suihin. Ajatuksena oli myös käydä kalassa jäämeren rannalla, mutta ehkä vasta loppuviikosta. Eipä lomalla kannata liian tarkkaa aikataulua tehdä. Tehdään se mitä ehditään ja jaksetaan, ei ne turskat ja kissakalat sieltä mihinkään karkaa.  

Käytiin Nuorgamissa toimittelemassa asiat ja palattiin mökille. Grillailtiin taimenta ja ihailtiin maisemia. Luntakin näkyi olevan tunturien huipuilla vielä. Eipä haittaisi yhtään, jos tuntureilta valuisi kylmiä sulamisvesiä jokivettä viilentämään. Eerokin poikkesi taas mökillä, lohipato näet piti kokea suht. usein, jotteivat kalat kypsyisi siellä omia aikojaan. Eero myös teki meille tarjouksen, josta ei voi kieltäytyä. Hän antoi patoveneensä moottoreineen meille käyttöön aina silloin, kun hän ei itse sitä tarvitsisi. Aika reilu juttu, nyt meillä olisi kaksi venettä käytössä ja ei tarvitsisi vuorotellen soutaa.  

Ilta meni mukavasti vaappuja viritellessä ja saunoessa. Pete snorklaili löylyjen välissä pitkin miljoonasuvantoa hylkeen lailla ja kävi kartoittamassa pohjamuotoja. Oli kuulemma 3-4m syviä monttuja suvannossa, lohia ei kuitenkaan onnistunut näkemään.  

Taivas vetäytyi pilveen illan mittaan ja vettä alkoi sataa. Hyvä juttu kalastuksellisesti, vesi nousisi ja viilenisi. Sehän tietäisi sitä, että lohet alkaisivat liikehtimään. Soutamaan päästiin joskus ilta-yhdentoista aikaan. Mittatikku joen rannassa ositti veden hieman nousseen ja lämpömittari juorusi veden jäähtyneen pari astetta. Toiveikkain mielin läksimme joelle emmekä antaneet vesisateen pilata tunnelmaa. Minä ja Timppa lähdettiin toisella veneellä ja Pete sekä Juhana toisella. Timppa kävi airoihin ja minä jäin vapamieheksi.  

Ajeltiin soutualueen lähtöpaikalle, jossa hetki jouduttiin vartomaan vuoroa. Mistään ruuhkasta ei kyllä voinut puhua – tähän mennessä ei paljoa oltu jonoteltu soutuvuoroja. Rannassa vielä katsottiin, että vieheet ui niin, ettei lohi kaiken järjen mukaan niitä voi vastustaa. Sitten vaan liikenteeseen. Laitettiin taas kolme vapaa pyyntiin, vaaput sivuille ja perho perään.  

Oli jännä tunnelma, sade piiskasi vedenpintaa ja sen lisäksi kuului vain airojen ääni. Ei ollut tarve höpötellä mitään ja muutenkin se olisi vähän hankalaa, kun veneessä ei kasvotusten oltu. Soutaja sekä vapamies oli luonnollisesti nenä kohti alavirtaa ja molemmat tarkkailivat herkeämättä vavan kärkiä.  

Sitten se tapahtui, Suomenpuoleinen sivuvapa kumarsi ja dööri alkoi laulamaan. Aika tuntui pysähtyvän ja adrenaliini alkoi virrata, kun lohi möyrähti pinnassa veneen perän puolella. Timppa teki tyylikkään tartutusvedon airoilla ja minä ojentelin tyhjät vavat hänelle, jotta saataisiin ylimääräiset siimat pois tieltä. Sitten vaan rauhassa lohta väsyttelemään ja tyylikkään koukkauksen lopputuloksena lohi oli veneessä.  

Näin siis teoriassa. Todellisuudessa kaikki kävi toisin. Ikinä ei ole jännittänyt kalan mahdollinen karkuutus niin paljon, kuin nyt. Olihan siiman ensimmäinen jäämerenlohi, jota pääsin pitelemään. Kaikenlaista hässäkkää oli veneessä, tyhjiä siimoja kelailtiin epätoivon vimmalla sisään ja vuorotellen annoimme toisillemme erinomaisia toimintaohjeita, joita ei sitten kuitenkaan noudatettu. Onneksi Pete&Juhana partioivat omalla veneellä lähituntumassa ja sieltäkin tuli hyviä ellei jopa aivan erinomaisia neuvoja lohenväsytyksestä.  

Lohella oli kohtuullisesti voimaa ja se pyöri pääsääntöisesti pohjan tuntumassa ja uiskenteli siksakkia Suomen ja Norjan välillä. Onneksi ei lähtenyt syöksymään alavirtaan. Lohi näytti meille kommervenkkinsä, mutta lopulta se saatiin koukkausetäisyydelle. Olikohan neljäs vai viides koukkausyritys joka onnistui ja saimme kuin saimmekin lohen veneeseen. Sitten alkoi armoton papitus, jotta kala saatiin tokenemaan. Taisi Timppakin saada papista vähän sormilleen. Voin muuten kertoa, ettei rivakasti uiskentelevan lohen koukkaaminen kiikkerään ja kapeaan jokiveneeseen ole maailman helpoin tehtävä. Varsinkaan haavin kanssa heilumaan tottuneille.  

Ajeltiin saman tien mökkirantaan ihmettelemään kalaa tarkemmin. Lohen strategiset mitat olivat 8,4kg ja pituutta tuo oli kasvattanut 93,5cm uidessaan suu auki silliparvissa. Tällä kalalla Pete kuittasi neljänkympin tilin itselleen, kun osui lähimmäksi ensimmäisen lohen painon arvauskilpailussa. Kyllä Peten kelpasi hymistellä, mutta niin nauratti meitäkin, vaikkei ”osingoille” palkintopotista päästykään.  

Eipä hullumpi ensikosketus Tenon loheen, vaikka sen itse sanonkin. Ottipelinä oli Heiskasen mulkosilmä, joka kärsi melkoisia vaurioita taistelussa lohen kanssa ja pääsi siirtymään hyvin ansaitulle eläkkeelle. Olihan sillä ikää jo vähintään kolmattakymmenettä vuotta ja oli varmasti nähnyt yhden jos toisenkin kalaveden. Kokemus näemmä pelaa täälläkin. Me puolestaan katsoimme ansainneemme lohikonut sikarien kera ja niitä läksimme nautiskelemaan mökin terassille. Pete sekä Juhana lähtivät jatkamaan kalastusta.  

Tätä on ihmetelty ennenkin, mutta on se vaan merkillistä miten kookkaan lohen pyytäminen sykähdyttää. Kalan saannin jälkeen on sellaisen tunnin verran varsin euforisessa tilassa ja yhtään mikään ei rassaa saati häiritse. Jotain huumaavaa tässä lohestuksessa on. Varoituksen sana vaan kaikille, koukkuun jää yllättävän helposti.  

Siinä sitä istuskeltiin ja ihmeteltiin, Teno solisi vieressä ja katseltiin kavereiden soututouhuja. Vettä satoi edelleen ja oli melko harmaasävyinen ja kolea yö. Joskus kolmen aikaan yöstä pojat tuli pois joelta evästä haukkaamaan. Hiljaista oli ollut. Aateltiin nukkua pari kolme tuntia ja sitten jatkettaisiin soutua. Aikalisä olisi nyt enempi, kuin paikallaan. Tuntui siltä, että tyynyn kutsu on suorastaan vaativa..  

Herätyskellon päristessä aamukuudelta, tuntui siltä, ettei silmäluukkuja saa inhimillisin ponnistuksin auki, Juhana oli myös sen sortin koomassa, että lopulta vain Pete ja Timppa läksivät joelle. Vannotin heitä herättämään minut, jos jotain kalatapahtumia olisi. Sehän oli vikatikki – kerkesin nukkua puolisen tuntia, kun puhelin pärähti soimaan. Timppa soitteli ja kertoi heillä olevan kohtuullisen kokoisen lohen kyydissä. Käski minun raahautua välittömästi rantaan puntarin kanssa. No ei tarvinnut kahta kertaa pyytää, kun toisen kerran muutaman tunnin sisään Teno oli tarjonnut parastaan. Vähän kyllä epäilytti, että oliko tämä vain ketku juoni meikäläisen ylössaamiseksi. No kohta se nähtäisiin, onko siellä lohi vai ei.  

Hiippailin silmät viiruina rantaan vaaka kädessä, vesisadekin oli lakannut ja oli oikein kaunis poutasää. Aurinko lämmitti mukavasti. Kalamiehetkin jo huristelivat kokka kohisten kohti venerantaa. Totta tosiaan, kyllä siellä oli komea lohi kyydissä. Kala oli ottanut Jock Scottiin heti vieheiden laskuvaiheessa. Aurinkoisen aamun perho siis. Väsytyksestä en osaa muuta kertoa, kuin sen, että koukkaaminen ei kuulemma tälläkään kertaa mennyt ihan oppikirjan mukaan. Kala tuli kuitenkin kyytiin, joten hyvinhän se sitten meni. Tyylipisteitä ei täällä jaeta.  

Kättelin tyytyväiset saamamiehet ja kerroin vilpittömät onnitteluni, kuten meillä tapana on. Todella hieno suoritus. Kaverit kertoivat juttuja lohen väsytyksestä ja siitä, kuinka kala singahteli paikasta toiseen lähes valonnopeudella ja vei siimaa nopeammin, mitä sitä pystyi takaisin kelaamaan. Noh, kalajutut on tietty kalajuttuja.  

Lohi osoittautui 7,3kg painoiseksi ja 90,5cm pituiseksi. Komea jäämeren kasvatti. Olipa todella kalaisa yö. Yhteispainoltaan liki 16kg lohta yhden luvan aikana ei ole yhtään hullumpi juttu. Pian kyllästyttiin toistemme selkääntaputteluun rannassa ja lähdettiin takaisin mökille. Nyt olisi aamukahvit ja –konjakit enempi kuin paikallaan. Kala laitettiin mökin seinällä olevaan ”lohinarikkaan”  odottelemaan jatkokäsittelyä, jonka saisi suorittaa, ehkei ihan universumin, mutta ainakin Keravan paras kalankäsittelijä eli Juhana. Joka muuten veti sikeitä edelleen, muttei kauaa.  

Keiteltiin kaffet ja juotiin konjakit sekä nautiskeltiin auringon lämmöstä. Käytiin lohentärppi- ja väsytystapahtumat läpi moneen kertaan ja pohdiskeltiin teorioita lohen otista. Viisastuttiin siitä keskustelusta niin paljon, että lähdettiin Juhanan kanssa joelle. Vielä olisi muutama tunti aikaa soutaa ennen paikallisten vuoroa, joten hyvähän se lupa olisi pois soutaa. Parit laskut ehdittiin tehdä ja sitten lupa umpeutuikin. Hiljaista oli vaikka soudettiin keskipäivän ottipaikat tarkkaakin tarkemmin. Timppakin näkyi soutelevan yksikseen Miljoonasuvannon puolelle, ei sitten malttanut jäädä pois joelta. Vaan mikäpä se oli joella soudellessa. Luvat umpeutuivat ilman kalatapahtumia, mikä ei isompi yllätys ollut. Nähtäväksi jäisi, mitä seuraava lupa toisi tullessaan.  

Ryöstökalastajat  

Muutama tunti unta kuulaan iltapäivällä ja taas oltiin valmiita uusiin koitoksiin. Vähäisen unimäärän ja valvottujen öiden vuoksi alkoi ajantaju jokseenkin hämärtyä ja aina välillä piti oikein kalenterista katsoa, mikä viikonpäivä nyt olikaan. Kalenteri kertoi koruttomasti tänään olevan keskiviikon. Loma siis lähes puolivälissä ja paljon oli tekemättä tai eihän lomalla mitään pakko ole tehdä, sen mukaan eletään mitä ehtii ja viitsii.  

Suunnitelmissa oli ollut reissu Norjaan merikalastusta kokeilemaan, Alakönkäälläkin piti käydä heittelemässä jossain välissä. Alkoi tuntua haasteelliselta molempien reissujen mahduttaminen tähän reissuun, jos lohtakin vielä meinattaisiin soutaa parin tai ehkä jopa kolmen luvan edestä. Sen verran arvokkaita soutuluvat kuitenkin on, ettei niitä ihan huvin vuoksi viitsisi ostaa ja siksi piti muita menemisiä suunnitella lohensoudun ehdoilla. Lohta tänne kuitenkin ensisijaisesti oltiin tultu kalastamaan. Alakönkäällä tietysti voisi poiketa päiväsaikaan heittelemään, kun joelle ei voinut mennä soutamaan eli klo:14-21 välillä. Soutuluvalla saisi rannaltakin kalastaa.  

Aikamme pähkäiltyämme, todettiin yksissä tuumin, että Norjaan lähdettäisiin huomenna eli torstaina joskus aamupäivästä. Syönti merellä kuulemma oli parhaimmillaan veden ollessa korkealla eli n. klo:10-14 välillä. Veden kääntyessä laskuun syönti heikkenisi tai tekisi rannalta kalastuksen ainakin hankalammaksi. Tiedä noista nyt sitten, tutkitaan asioita tarkemmin paikanpäällä. Tarkempi määränpää Norjassa oli jossain Varanginvuonon pohjoisrannalla. Siellä kuulemma on hyvä paikka. Eräs tuttu kalakaveri tietäisi neuvoa paikat meille, soiteltaisiin hänelle sitten kun matkaan lähdettäisiin.  

Tämän päivän ohjelmaan ei kuulunut oikeastaan mitään muuta välttämätöntä, kuin lupien nouto Nuorgamista ja samalla voitaisiin käväistä kaupassa hakemassa jääkaapintäytettä. Tehdessämme lähtöä luvanhakureissuun, Eero poikkesi taas mökille lohipatoa kokemaan. Tuttuun tapaan hän kyseli lohikuulumiset ja kerroimme edellisyön tapahtumista. Siihen hän virnuillen totesi: ”Te olette ryöstökalastajia!” Leikkiähän se tietysti oli ja hän oli oikeasti hyvillään, että kalastuksessa olimme onnistuneet. Eero kun tuntui olevan oikeasti huolissaan Tenojoen soutukalastuksen puolesta. Väki on vähentynyt vuosi vuodelta ja se ei ole jokilaaksolle ollenkaan hyvä asia, kun kalastajat kuitenkin tuovat melko lailla paljon tuloja alueelle. Kyseltiin siinä samalla, miten muilla on kalastus onnistunut. Heikkoa kuulemma oli ollut, vain muutamasta ylössaadusta lohesta oli sana hänen korviin kiirinyt. Eero myös lupasi, että jos vielä saadaan lisää lohia ja tila loppuu kesken mökkipakkasesta, niin voidaan tarvittaessa tuoda kalat hänen kotitalolla olevaan lohikellariin säilytettäväksi. Tarinaa lohista ja lohenkalastuksesta taas riitti vaikka kuinka paljon ja joitakin oivallisia neuvoja Tenon lohenkalastuksesta saatiinkin, ennen kuin lähdettiin kylille asioita toimittelemaan..  

Käväistiin kaupassa ja sitten mentiin Suomen pohjoisimpaan kahvilaan lupia ostamaan. Lupapolitiikka Tenolla siis menee siten, että soutukalastukseen oikeuttava vuorokausilupa maksaa 35e/nuppi. Rajoituksena on aika klo:14-21, jonka aikana ei saa soutukalastaa jos veneessä ei ole paikallinen soutaja mukana. Lupa siis käytännössä oli voimassa klo: 21-14 eli 17 tuntia. Jos intoa kuitenkin riittää, niin soutuluvalla saa kalastaa rannalta vuorokauden ympäriinsä tai ainakin tuon  klo:14-21 jakson. Sitä voi sitten itse kukin miettiä, haittaako rajoitus kalastusta vai ei? Kukaan ei kuitenkaan jaksa 24h/vrk soutaa, kun nukkuakin pitää. Nukutaan siis iltapäivät/illat ja soudellaan yöt – asennekysymys lähinnä.    

Mökille palattuamme Juhana väänsi oivallisen lohikeiton edellisyön saaliin perkeistä eli lohen päästä ja selkärangasta. Maukkaan aterian jälkeen otettiin pienet ruokalevot, jotta jaksaisi yöllä soutaa. Nyt oli kuitenkin tarkoituksena, ettei ihan koko yötä kuhkittaisi joella, kun huomenna oli ohjelmassa merikalastusta Norjassa.  

Lepohetken jälkeen päätimme Juhanan kanssa lähteä ylävirrassa olevalle särkälle perhoa heittelemään. Ilma oli vähän synkkä ja se loi jännät valon ja varjon sävyt jokilaaksoon. Liekö ollut ukkosta ilmassa? Ajeltiin veneellä särkälle ja pian ilma siitä kirkastuikin. Nopeasti sää muuttuu täällä. Juhana keskittyi perhon heittelyyn ja minä keskityin jakamaan hyviä neuvoja rannalta. Lohi ei ollut otillaan kovasta yrityksestä huolimatta. Tuulikin nousi sen verran voimakkaaksi, ettei perhon nakkelu ollut enää kovin mukavaa ja päätettiin lähteä kämpille odottelemaan yön soutuvuoroa.  

Yön kalastus sujui rauhallisissa merkeissä. Lohet antoivat meidän vieheiden uiskennella ihan rauhassa, ei tärpin tärppiä. Siitä ei masennuttu, lohenkalastuksen luonteeseen kuuluu vähän rauhallisemmat jaksot. Pintovia kalojakaan ei paljoa näkynyt, poroja sen sijaan tepasteli rauhalliseen tahtiin Norjan puolella. Viimeisen lasku päätteeksi jäsen T ilmoitti, että ei käy laatuunsa, jos lohta ei tänään nähdä. Hän ottaa lohen vaikka paljain käsin ja niinpä siinä sitten kävikin. Se on helppoa, kun sen osaa. Kalaa ei kuitenkaan laskettu saaduksi, koska mielestämme se oli pyydetty hieman kyseenalaisin keinoin. Siitä syystä lohi vapautettiin, vaikka varsin komea kala olikin ja painuttiin mökille nukkumaan. Huomenna olisi taas päivä uusi.

Jäämerelle  

Aamupäivästä otettiin suunta kohti Norjaa. Nauratti taas nuo ”tullimuodollisuudet” Euroopan ja muun maailman rajalla. Ajelee vaan rajan yli ja morjestaa tullin henkilökuntaa jos niitä sattuu näkymään. Siinäpä se. Eipä kyllä yhtään haittaa, ettei byrokratiaa rajan ylityksessä ole sen enempää.  

Matka Varanginvuonolle meni mukavasti ja ei edes onnistuttu eksymään matkalla. Vuono löytyikin suht. helposti. Siinähän se Jäämeri nyt sitten oli. Olipa hieno fiilis olla valtameren äärellä. Kalapaikan löytäminen tuottikin sitten hieman enempi töitä. Ohjeena meillä oli vain epämääräinen kuvaus, että ajelette vaan sinne ja kun näette sellaisen mäen päällä parkkipaikan tien oikealla puolen, jossa todennäköisesti on pyörille nostettuja nakkikioskeja parkissa, niin olette perillä. Paikka löytyi kuin löytyikin pienen haahuilun jälkeen.  

Hetken kuutioitiin tilannetta parkkiksella, kyllä tämä oikea paikka täytyy olla. Porukkaa ramppaa vavat kädessä kohti rantaa ja sieltä pois. Suomalaisia turisteja tuntuivat pääsääntöisesti olevan. Vai voiko kukaan muu, kuin suomalainen ajautua sellaiseen mielettömyyteen, että vetää asuntoautolla asuntovaunua? Noh, karavaanarihan on tunnetusti kaikkien kaveri, oli sitten tien tukkeena tai ei.  

Haastateltiin muutamaa kalahenkilöä ja kyseltiin normaalit kuulumiset; onko kala syönnillä ja mitä sieltä tulee? Tiesivät kertoa, että sei on yleisin saalis ja sen lisäksi turskaa sekä satunnaisemmin kissakalaa mereltä tulee. Jos joku muukin on menossa sinne, niin kerrottakoon, että paikan positio on: N70.07.686/E29.02.561  

Paikkaa kutsuttiin Lintukallioksi, eikä syyttä. Kaikenlaisia tipejä siellä runsaasti olikin. Jyrkillä rantakallioilla taisi olla mukavat pesäpaikat ja seiparvien äärellä hyvät ruoka-apajat. Eikun kalapaikkaa etsimään. Vähän teetti töitä reitin löytäminen rantaan, mutta aikamme ihmeteltyämme löysimme hyvin piilotetut portaat, joita pitkin pääsi rantajyrkänteen alla olevalle tasanteelle, jossa kalastus tapahtui.  

Väkeä siellä olikin jo jonkin verran . Onneksi tilaa oli sen verran runsaasti, että löysimme sopivan spotin itsellemme. Aika jännää, kun heti rannan tuntumassa oli kuulemma 30-150m vettä. Vesi oli kristallinkirkasta ja melko vilpoista sekä maisemat oli mahtavat. Mainingit vyöryivät rantaan ja toivottivat suolaisten pärskeiden muodossa meidät tervetulleiksi Jäämerelle. Hienoa, että Jäämerikin tuli nähtyä tällä reissulla, minulle se oli ihan uusi tuttavuus.  

Tarkoituksena oli käyttää heittopilkkejä sekä syöttionkia. Pilkit mitä käytimme, olivat sellaisia 50-150g painoisia heittopilkkejä, jotka lingottiin normaalia hieman järeämmillä heittokalastusvälineillä mereen. Tapoja kalastaa pilkillä oli oikeastaan kaksi. Heti heiton jälkeen annettiin pilkin vajota pohjan tuntumaan ja sitten kelattiin se erilaisten houkutusliikkeiden kera ylös tai annettiin pilkin vajota vain muutama metri heiton päätteeksi ja kelattiin se pinnan tuntumassa takaisin. Onkiminen taas tapahtui normaaliin tyyliin. Järeä paino siiman päähän ja sen yläpuolelle koukkutapsi syötin kanssa. Systeemi heitettiin pohjaan ja jäätiin odottamaan tärppiä.  

Kukin alkoi kalastamaan parhaaksi näkemällään tavalla eli kaikki aloittivat heittopilkeillä. Itse ehdin heittää vain muutaman kerran, kun paras kaverini, mr. Murphy taas puuttui peliin. Vajotin pilkin pohjaan ja lähdin sitä sitten kelaamaan. Eikös se pilkki tarrannut heti kiinni johonkin. Napakasti nykäisin vavalla, jolloin vavan kärkiosa räsähti poikki. Just joo, tämäpä alkoi lupaavasti. Eihän näistä Shimanon vehkeistä ole mihinkään, voisivat nousevan auringon pojat keskittyä vaikka pallokalan valmistukseen ja jättää teknisempien välineiden tehtailun muiden huoleksi. Nykäisy joka katkaisi vavan selkärangan, ei ollut edes kovin kummoinen – paska mikä paska.  

Ei siitä pääse mihinkään, lempinimi ”Shitmano” ei näemmä ole tuulesta temmattu. Vapaa yritin siimavirityksellä korjata, mutta ei se oikein onnistunut. Tietenkään ei ollut varavapaa mukana, vaikka mökillä olisi ollut keppejä vaikka muille jakaa. Ikinä ennen en ole heittovapaa saanut rikottua, mutta eipä noita japanin ihmeitä minulla ole aikaisemmin ollutkaan. Kerpele, meikäläisen kalapäivä jokseenkin pilalla.  

Vapaa manaillessani joku jo tempaisi ensimmäisen kalan ylös. Pete taisi olla saamamiehenä.  Sei oli otuksen nimi ja painoa sellaiset vajaan kilon verran. Siinä sitä porukalla ihmeteltiin, eipä ollut kukaan meidän porukasta moista kalaa ennen nähnyt. Oltiin oltu uskossa, että sei on 400g painava neliskulmainen ruodoton ja pahvinahkainen parvissa viihtyvä laattakala, joka asuu kaupan pakastealtaassa. Oltiin väärässä, kyllä se ihan oikean kalan näköinen oli, nätti hopeakylkinen otus.  

Syönti jatkui ja kalaa nousi harvakseltaan. Sen verran alkoi tympiä sivustakatselu, että aloin kalastamaan tynkävavalla. Kyllähän sillä auttavasti pilkkejä nakkeli paremman puutteessa. Joku turskansukuinen otuskin sillä kohta nousi. Kovasti muistutti turskaa, mutta sen nahka oli punertavampi, mitä yleensä turskilla. Oiskohan ollut molva tai joku semmoinen? Tiedä näistä Jäämeren otuksista. Painoa kalalla oli jotain kilo ja rapiat.  

Pian Timppa väsytteli ihan oikean turskan näköisen eväniekan, kooltaan se oli kuin punanahkainen veljensä. Tuli havainnoitua, että turskia ja sen sellaisia tulee pohjan tuntumasta ja sei taasen nappaa pinnan läheltä. Eipä siinä sinänsä mitään ihmeellistä ollut, pohjasta tulee pohjakaloja ja pinnasta pakastekaloja, näinhän se pitää ollakin.  

Kohta Timppa viritteli pohjaongen kissakalan päänmenoksi. Kalanpala koukkuun syötiksi ja painon avustuksella pohjaan. Jännityksellä jäätiin odottelemaan, josko se kissakala nappaisi. Sen verran hurjia juttuja olimme kuulleet siitä, että olisipa mukava nähdä kissa luonnossa - petokala, jolla on kunnon torahampaat.  

Aika hankalaa muuten toi pohjaonginta. Meri tuntui virtaavan siihen malliin, että onkikoukku ajautui lähes aina johonkin tukevaan leväpuskaan, josta sitä sai sitten ihan urakalla tempoa irti. Kuten arvata saattaa, kalustotappioitakin tuli jonnin verran.  

Itse jatkoin sinnikkäästi pohjapilkintää herkkääkin herkemmällä vavantyngällä. Sitten tapahtui jotain outoa. Pilkki pysähtyi ja kohta tuntui epämääräistä jumputusta vavassa, mutta viehe oli kuin pohjaan naulattu. Ei suostunut tulemaan ylös millään, jotain epämääräistä liikehdintää vaan tuntui siiman päässä. Aikani maanittelin merenelävää ylös, mutta ei siitä mitään tullut. Lopulta tein ilmeisen aloittelijamaisen virheen ja kala vaan karkasi. Pilkin ylös saatuani oli hämmästys melkoinen, viehe oli suoraan sanottuna raadeltu. Aika outoa, pilkki kun oli kokonaan metallia ja sen pinnassa oli syvät naarmut, jotka tulkitsin hampaanjäljiksi. Kavereiden kanssa aikamme hämmästelimme tapausta ja arvuuteltiin, mikä otus moisen teon oli tehnyt. Ei sitä tiedä mitä mörköjä tuolla valtameren pohjassa on? Kissa se saattoi olla, mutta mistäpä sen tietäisi – ainakin iso se oli, kuten karkuutetut kalat aina. Harmi, että raadeltu pilkki jäi kuvaamatta ja seuraavalla heitolla se sitten jäikin pohjaan. Höh, no tulipahan muistojen kirjaan taas yksi jännä merkintä. Parhaiten sitä melkein muistaa eriskummalliset sattumukset kalavesiltä.  

Kyllästyin heilumaan tynkävavan kanssa ja aloin puuhastella muuta. Käppäilin rannalla ja tarkkailin ympäristöä. Pete ja Juhana tempoivat seitejä ylös ja Timppa yritti saalistaa kissakalan – tosin näkyi pyytävän lähinnä turskia. Sitten löytyi taas uusi ihmetyksen aihe rannalta jäisen meren. Megakokoinen, ilmeisestikin ravun luuranko köllötti rannalta. Lieköhän tuo sellaisen kuningasravun vai mikä se otus nyt onkaan tukiranka. Keskiosa siitä oli vähintään rantapallon kokoinen tai ainakin melkein. Elävä rapu varmasti painaisi useita kiloja. Skeletorin luutkin oli sormenpaksuisia. Voi olla, että tekisi kipeää, jos moinen nappaisi varpaasta kiinni rantavedessä kahlaillessa. On se hyvä, ettei Suomen järvissä moisia saksiniekkoja ole uimareita hätistelemässä.  

Pian kalapäivä alkoi olemaan pulkassa. Laskuveden aika oli koittanut ja meri pakeni lähes silmissä. Kalastus muuttui hankalaksi, kun veden alta paljastui kaikennäköistä leväpuskaa läheltä rantaviivaa. Tahtoi vieheet jäädä niihin puskiin aina kiinni. Joskohan valtamerikalastus saisi riittää tältä erää. Syöntikin kuulemma heikkeni aina laskuveden aikaan, joten oli ihan sopiva hetki lähteä takaisin koti-Suomeen.  

Reissun saldo oli toistakymmentä kiloa kalaa. Harmi vaan, ettei muistettu kuvata kaloja. Kyllä niistä tekisi mainion aterian jos toisenkin. Jäämeri tuli nähtyä ja uusia kalastustapoja kokeiltua – hienoja hetkiä harrastuksen parissa. Näihin reissuihin kätkeytyy aina ihmeitä, jotka pitää vain osata erottaa elämän muusta taustakohinasta. Tästä olisi hyvä jatkaa lohenkalastusta Tenojoen varrella.  

Paluumatkalla mökille oli melko hiljaista autossa. Kuljettajaa lukuun ottamatta kaikki vetivät unta palloon. Sitä se raikas meri-ilma teettää. Nuorgamissa oltiin tuota pikaa ja sieltä kävimme hakemassa kalaluvat tulevan yön koitoksia varten ja jotain muuta pientä tarpeellista.  

Zombien yö  

Mökille päästyämme havaitsimme Eeron olevan purkamassa lohipatoaan viikkorauhoituksen vuoksi, joka siis koski kiinteitä pyydyksiä torstai-illasta maanantai-iltaan. Juteltiin siinä taas niitä näitä ja ihmeteltiin maailman menoa. Viikkosaalis lohipadosta ei ollut kovin kummoinen, oiskohan sieltä tullut jotain parisenkymmentä tittiluokan kalaa ja vain yksi isompi n. 10kg lohi. Eipä ollut pato mikään ison kalan pyydys. Merkillepantavaa oli se, että pato pyysi paremmin alkuviikosta. Olisikohan lohi niin juoni vastapeluri, että oppii väistämään patoa, sen oltua aikansa pyynnissä? Nämä ajatukset siis turistin näkövinkkelistä katsottuna. Tiedä sitten oliko saalis normaali vai kenties tavallista huonompi tai parempi?  

Tovin elvyttyämme, palasimme taas lohenkalastuksen jalon lajin pariin. Tehtiin muutamat laskut ilman kummempia tapahtumia. Alavirran suunnalta puhalteli navakka tuuli, joka hieman häiritsi soutamista ja veneen ohjailua ottipaikkojen äärellä. Sää oli pilvinen mutta enimmäkseen pouta. Muutama sadepisara taisi taivaalta kuitenkin pudota. Kaiken kaikkiaan vallan mainio soutukeli.  

Virran viedessä hissukseen venhoa, oli aikaa miettiä syntyjä syviä. Jaksoin edelleenkin ihmetellä jokilaakson tavatonta vehreyttä. Joka puolella oli niin vihreää, ettei ole ihme vihreän eri sävyjen olevan suosittuja tenolaisissa lohivaapuissa. Varmastikin ympäristön sävyt heijastelevat vedenalaiseen maailmaan ja siinä mielessä vihreä väri on paikkansa ansainnut lohivaapussa. Mutta ota siitä sitten selvää mitä lohi väreistä tuumaa? Kalastajalle kuitenkin on hyvä olla jotain perusteita vieheiden värivalintaan, ettei tarvitse ihan arpapelillä edetä. Mene ja tiedä, onko ympäristön värillä yleensäkään merkitystä, mutta kait se on ihan yhtä hyvä peruste vaapun värivalinnalle, kuin joku muukin syy.  

Kalaviikkokin oli kääntymässä loppua kohti, torstai kohta jo perjantaiksi vaihtuisi. Soudeltiin toiseksi viimeistä lupaa. Poroja käyskenteli läheisessä saaressa, jonne kahlaamalla pääsi Norjan puolelta. Lupaavaa, poro joen rannassa on lähes varma merkki siitä, että lohi on otillaan. Nyt olisi lohilla muutenkin väljemmät tilat uiskennella, kun ei ollut lohipatoja joessa.  

Hieman ennen puoltayötä pidettiin makkaranpaistotauko mökin pihalla. Hyttyset inisivät unettavasti korvissa ja tulen sytyttäminen oli ihan yhtä hankalaa, kuin aina ennenkin. Jostain syystä pohjoisen raikas ilma ei sovellu tulen sytyttämiseen kovin hyvin… vai oliko vika kenties läpimärissä polttopuissa. Mene ja tiedä, sytyttäjissä ei vika ainakaan ollut.  

Tauon päätteeksi Juhana sekä Timppa päättivät painua unten maille. Me Peten kanssa tuumattiin kuoleman kuittaavan univelat ja lähdettiin zombeina takaisin joelle. Kaverit kuitenkin vannottivat, että herättää pitää heti, jos lohta tulee. Rannassa tutkittiin veden korkeus ja lämpö meidän hienoilla instrumenteilla. Veden korkeus ei juurikaan ollut muuttunut makkaratauon aikana, melko samassa se oli ollut, vaikka vettä oli satanut viime päivien aikana silloin tällöin. Veden lämpö sen sijaan oli radikaalisti muuttunut viikon alun lukemista. Nyt vesi oli enää +11C.  Melkoisen huima pudotus veden lämpötilassa. Peräti seitsemän astetta muutaman päivän aikana. Venettä vesille työnnettäessä tuumattiin sen olevan hyvä homma lohen aktiivisuuden kannalta.  

Päräytettiin Nissan käyntiin ja ajettiin ”meidän soutupoolin” aloituspaikkaan. Vaaput veteen ja menoksi. Porot mulkoilivat saaresta sen näköisinä, että taisi olla jotain sanottavaa meidän touhuista. Noh, porot on sarvipäitä, mitäs me niistä. Laskun aikana höpöteltiin niitä näitä ja katseltiin, kun harjukset polskutteli joessa. Pikkuisen harmitti, kun en ollut ehtinyt harreja kalastaa viikon aikana. Tenon pitäisi olla kohtuullisen hyvä harjusvesi, mutta kaikkea vaan ei ehdi viikon aikana. Noh, lohta tänne oli tultu kuitenkin kalastamaan ja siinä mielessä puuhaa oli ollutkin ihan sopivasti.  

Eka lasku tauon jälkeen meni normaaleissa merkeissä eli tärppiä odotellessa. Eikun uutta putkeen, soutajan vaihto ja koneella virtaa ylös poolin aloituskohtaan. Katseltiin, kun eräs perhomies heitteli tyylikkäästi joen rannalla ja vaihdettiin muutama sana hänen kanssaan. Oli kuulemma saanut yhden 9kg lohen ja sen lisäksi titin viikon aikana. Kaveri kertoi ison lohen majailevan lähellä keskivirtaa ja kehotti meitä soutamaan paikan tarkasti, itse kun ei sinne asti ylettynyt heittämään. Aika ystävällistä neuvoa paikka meille, eipä täällä oltu havaittu ollenkaan kalastajien välistä kyräilyä tms. Rentoa meininkiä vain. Oivallinen ottipaikka hinkattiin tarkkaan, mutta ei saatu isomusta ottamaan ja jatkettiin matkaa alaspäin.  

Vähän ennen poolin alapäätä, vapa alkoi nykimään, räikkä rääkäisi ja kala ampui ilmaan tuhansien vesipisaroiden saattelemana. Titti kiinni! Kala syöksähteli sinne ja tänne hyppyjensä välissä. Lentokalako se luuli olevansa? Kokoa kalalla ei hirmuisesti ollut, mutta tarmoa senkin edestä. Vaan eipä hätää, Pete väsytteli kalaa kylmän rauhallisesti ja minä koitin pitää veneen sopivasta kiivaassa virrassa. Kohta kala saatiin koukkausetäisyydelle, mutta eipä koukkaus onnistunutkaan. Vika tosin saattoi olla koukun toisessakin päässä. Meikäläinen, kun oli toista kertaa koukun varressa vastustajan ollessa eläväinen hopeakylki. Haavi on hallussa, mutta tässä koukkuhommelissa on vielä opittavaa.  

Erinäisten sähläysten jälkeen kala saatiin veneeseen, jossa se tietty karkasi koukusta ja onnistui sotkemaan vaapun koukut meikäläisen housunlahkeeseen. Pete onneksi kalautti kalan hengiltä ja läksimme lohi lahkeessa kohti rantaa. Sattui siinä muutakin kevyttä sähläystä, mutta niistä tapahtumista emme julkisesti kehtaa kertoa sen enempää. Venerantaan päästyämme oltiin tyytyväisiä, että vaatteet olivat yhä kuivina. Ei sentään käynyt ihan niin hullusti, kuin eräälle lohestajalle, joka uiskenteli lohi kiinni nostokoukussa hyvän matkaa pitkin Tenojokea. Hatunnoston arvoinen suoritus, kun kalakaan ei häneltä karannut. Periksi ei pidä antaa!  

Rannalle päästyämme taputtelimme toisiamme selkään ja kehuimme vuorotellen toisiamme lievässä adrenaliinihumalassa. Titistä otettiin strategiset mitat, jotka olivat 2,4kg/63,5cm. Hieno kala se on pikkulohikin! Normaalien rantahärväysten jälkeen lähdettiin mökille herättelemään kaverit makoisilta yöunilta, kuten sovittu oli.  

Kaatokonuja siemaillen, kerroimme Timpalle ja Juhanalle oleelliset ja vähän epäoleellisemmatkin tiedot lohen otin suhteen. Kala tälläsi ison kiven vierestä läheltä keskivirtaa juonikkaasti lierautettuun 7cm Nils Master Invinsibleen, jolla oli perinteinen papukaijapaita päällä. Uskottava on, vihreä väri toimii lohivaapussa!  

Tästä intoutuneena Juhana ja Timppa lähtivät joelle. Me Peten kanssa tuumattiin, että eiköhän kalastus riitä nyt vähäksi aikaa ja mentiin hyvin ansaitulle levolle. Olihan tässä pitkä vuorokausi jo takana, ulkomaillakin olimme käyneet ja kaikkea. Unta ei tarvinnut kauaa odotella, päivä oli niin sanotusti täysi.  

Veripään vastaisku  

Aamuyön sai nukkua rauhassa, joella olleet kalamiehet eivät häirinneet unta tällä kertaa. Silmien auetessa ensimmäisenä ajatuksena oli hienon kalastusloman kääntyminen loppua kohti. Harmitti vietävästi, menisipä aika töissäkin näin nopeasti. Noh, eipä auttanut jäädä harmittelemaan, vielä olisi viimeinen kalastuslupa soudettavana ja vasta sen jälkeen suunnattaisiin kotia kohti.  

Iltapäivä meni taas niitä näitä askarrellessa. Korttiakin päädyttiin lätkimään, tiskivuoro näet piti arpoa jollain keinolla ja perinteisen sarvipäähatun piti löytää uusi omistaja. Sovittiin, että pelin häviäjä pitäisi tuota komeaakin komeampaa lakkia päässään vähintään yhden laskun ajan.  

Korttipelinä oli se perinteinen eli ristiseiskaa sovelletuin säännöin. Korttiottelun tuloksena oli se, että allekirjoittanut pääsi heiluttamaan tiskiharjaa. Juhana puolestaan ns. ”putsasi” pöydän ja sai siitä kunnianosoituksena lakin päähänsä. Sellaiset sarvet kasvoivat Juhanan lanttuun, että lähiseudun porotkin muuttuivat kateudesta vihreiksi. Kortti tuo ja kortti vie, se on pelimiehen kohtalo ja siihen on tyytyminen.  

Ennen kalastamisen alkua käytiin vierailulla Eeron talolla. Ajateltiin hoitaa pois alta mökin ja veneen vuokra. Ei tarvitsisi sitä sitten viimeisenä päivänä lähtökiireisessä murehtia. Maksut hoidettiin pois ja jutusteltiin niitä näitä. Katsastettiin Eeron vaaput, perhot ja sun muut lohenkalastukseen liittyvät välineet. On muuten sellainen juttu, että hänen luotaan ei selviä alle kahden tunnin vierailun, vaikka mikä olisi. Juttua riittää vaikka kuinka, mutta hyvä niin.  

Takaisin kämpille päästyämme havaittiin sumuisen yön olevan tuloillaan. Todella hienon näköistä, kun tunturin kupeesta paistava aurinko valaisi satumaisesti joesta hiljakseen nousevaa usvaa. Siinä sitten hetken kuutioitiin asioita ja päädyttiin siihen, että Pete sekä Timppa lähtevät toisella veneellä ja minä menen Juhana kanssa toisella. Aina yhtä vaikean viehevalinnan lopputulemana oli se, että kokeillaan jotain uutta. Vaaputtimet sivuille ja pelti perään. Lusikkaruokaa ei lohelle vielä oltu tarjoiltukaan.  

Koneet pärähti käyntiin ja lähdettiin ajelemaan kohti poolin alkua. Matka oli suorastaan tuskallinen hilpeä, kun naureskelin kippurassa sarvipää-Juhanalle, joka kylmän viileästi morjesteli räpylä ojossa muita kalastaja. Arveltiin tästä vielä syntyvän legendan. Kohta kukaan ei uskaltaudu joelle sumuisena yönä, kun silloin vanha vihtahousu soutaa siellä lohta sarvet heiluen. Kyllä harmittaa, kun ei kunnon kuvaa saatu tuosta soututapahtumasta, voin kertoa, että se oli näkemisen arvoinen juttu.  

Soudun alkuvaiheessa jouduttiin toteamaan, ettei lusikka ollutkaan niin hyvä valinta. Mokoma Smeds ei suostunut pysymään pinnan alla kiivaahkossa virrassa. Vähän väliä se pompsahti pinnalle surffaamaan vaikka mitä teki. Painottaahan tuo olisi pitänyt, mutta sitten se olisi kuitenkin jämähtänyt joen kiviseen pohjaan alta aikayksikön. Eikun vaaputinta tilalle. Vaapunvalintaa pähkäillessä sarvipää muisti herra Niemivaaran vinkin, punapäätä sumuisen yön lohille. Juhanan vaappulaatikosta veripää-vaappu löytyikin ja yksissä tuumin laitettiin se pyyntiin.  

Se olikin hyvä valinta, sillä ei montaa minuuttia ehditty soutaa, kun veripäätä vietiin. Heti kävi selväksi, että siiman päässä ei ole ainakaan titti. Arvelin siinä sitten, että olisi oikeastaan Juhanan vuoro väsyttää lohta ja väkisin yritin tyrkyttää vapaa soutajalle. Oli näemmä tarjous josta saattoi kieltäytyä ja oikeastaan hyvä niin. Soutajan vaihto kesken kiivaan väsytyksen ei välttämättä ole mikään kuningasidea. Tyydyin siis kohtalooni ja jatkoin lohen väsyttämistä. Lohi se vaan pärisytteli dööriä ja hissukseen valuttiin virran mukana Peten ja Timpan tarkkaillessa tilannetta toisesta veneestä.  

Kohta lohi saatiin koukkausetäisyydelle, mutta nyt Juhanakin joutui toteamaan, ettei tenolaisen koukkaus ole aivan yksiselitteinen toimenpide. Hässäkästä selvittiin kuitenkin onnellisesti ja lohi pysyi, kuin pysyikin siiman päässä. Herra Murphy taisi viettää hyvin ansaittua kesälomaa, kun ei siimakaan katkennut. Lohi näytteli voimaansa ja posautteli pinnassa siellä täällä. Aikamme sen kanssa pelaillessa, alkoi kala väsähtää ja saatiin se taas koukun ulottuville. Nyt ei koukkaaja erehtynyt, lohi saatiin veneeseen ja oikeaoppisesti papitettiin kala sen vielä ollessa koukussa kiinni. Oli sen verran kookas lohi, ettei sitä viitsinyt lahkeeseen ripustaa tällä kertaa. Huh, olipa taas jännät paikat, mutta tätähän täältä oli lähdetty hakemaan. Hienoja elämyksiä kalastuksen parissa.  

Onnittelimme sekä kättelimme asianmukaisesti toisemme, kuten asiaan kuuluun ja läksimme ajelemaan mökkirantaan ihmettelemään tilannetta. Kaveritkin saapuivat sinne ja normaalit lohipeijaiset alkoivat. Lohella oli kokoa 7kg ja pituutta 88cm, kunnon kala siis. Kerrattiin ottiin johtaneet tilanteet ja tietysti ottivaappua esiteltiin. Kerrottakoon ottipelin olleen Mankala-vaappu, värinä jo aiemmin kerrottu veripää helmiäisvalkoisella rungolla. Kalaa kuvailtiin ahkerasti ja siivottiin se siinä samalla.  

Timppa kysyi lainaksi vastaavan värin omaavaa vaappua ja sellainen löytyikin meikäläisen uistinrasiasta. Oli tosin itse värjätty malli. Voimakaksikko Pete ja Timppa painuivat takaisin joelle, toivoteltiin kavereille kireitä siimoja ja lähdettiin nauttimaan lohenväsytyksen jälkihuumasta mökin terassille. Rannalta poistuessamme naapurimökin kaverikin näkyi saavan kalan kyytiin. Oli lohi kohtuullisen hyvällä otilla tänä yönä.  

Olipa taas kerran niin hieno fiilis, ettei sitä oikein kirjoittamalla voi kuvata. Lohensoutu on kyllä hieno laji, moottoriuisteluun verrattuna ihan eri lailla herkkyyttä ja väsyttämisen riemua. Olisipa näin mahtava lohivirta vähän lähempänä kotikontuja. Kaikkea ei tietysti voi saada, mutta onhan meillä korvikkeena eteläinen Kymielva. Kiva paikka sekin, mutta ei siinä mielessä lohivirta, mitä Teno on.  

Alkoi sen verran ramaisemaan adrenaliinin poistuttua suonista, että todettiin tähän olevan hyvä lopettaa tältä erää. Muuten pitäisi hankkia pakastimeen vahvemmat saranat ja ahneella on muutenkin tunnettu loppu. Johan tämän viikon aikana oli lohta tullut enempi, mitä oltiin, edes osattu odottaa. Oli aika mennä nukkumaan.  

Nukkuminen jäi kuitenkin varsin lyhytaikaiseksi. Puhelimen pirinä näet keskeytti makoisat unet. Kaverit soittivat joelta ja käskivät meidän raahata luumme joenrantaan vaa’an ja kameran kera. Olivat saaneet ison lohen, selkeästi yli kympin kala. Jopas jotain, tämäpä menee hienosti! Väsymys kaikkosi saman tien ja lähdettiin Juhanan kanssa tallustelemaan kohti rantaa. Eipä kestänyt kauaa, kun kaksi tyytyväisen oloista kalamiestä sinne saapui myös.  

Totta vieköön, nyt oli LOHI kyydissä. Vallan mahdoton lohenvonkale pötkötti veneen ralleilla  ja saamamiehillä oli hymy korvissa.Väsytystapahtumista en valitettavasti osaa kertoa sen enempää, mutta huomioitavaa oli, että tällä kertaa koukkaus sujui kuulemma ilman sähläyksiä. Noh, tuollaiseen ruijan paltaan levyiseen lohenkylkeen on toki helppo osua, tuumattiin Juhanan kanssa.  

Käteltiin ja onniteltiin kaverit hienon suorituksen vuoksi ja käytiin tutkimaan kalaa lähemmin. Painoa sille oli kertynyt 11,75kg ja pituutta hippasen yli metrin eli 104cm. Hyvässä lihassa oli kala. Itse olin myös tosi tyytyväinen kalan kokoon, kun mielessäni arvelin kuittaavani tällä suurimman lohen arvauskilpailun ja 40€ potin.  

Kalaa kuvailtiin edestä ja takaa sekä kelailtiin tärpin ja väsytyksen vaiheita. Suuria tuntoja aamuyön auringon paistaessa rannalla pohjoisen lohijoen. Mikäpä sen hienompaa? Kaikilla oli hieno fiilis, kaksi komeaa lohta tämän luvan saldona tähän mennessä. Eipä olisi viimeinen kalastusyö voinut sujua paremmin.  

Tämäkin Lohi muuten otti veripää-Mankalaan ja ohimennen runteli sen koukut ja koukkurenkaat sellaiseen kuntoon, ettei kalan karkuutus ollut kovin kaukana. Olipa oikea veripäiden yö, kaksi kalaa lähes samanvärisillä Mankaloilla. Vaikken ole kummoinen ennustaja, niin ei taida mennä pieleen, jos väitän punapäisen lohivaapun löytyvän jatkossa jokaisen meidän porukan jäsenen lohivaappurasiasta. Sen verran vahvat näytöt tuolla värillä tällä kertaa oli.  

Lohipeijaisten jälkeen Juhana laitteli kalan fileiksi ja naulattiin sen pyrstö meidän pönötystrofeeseen muiden kaveriksi. Sitä sopisi seuraavien mökin asukkien ihmetellä. Koska viimeistä lupaa oli vielä jäljellä, lähdettiin vielä kalaan vaikka väsytti aika rankasti. Oli aika heittää jäähyväiset Tenolle tältä erää viimeisen laskun muodossa.  

Lasku sujui rauhallisissa, mutta aika haikeissa merkeissä. Ehkä kalastusinto ei enää ollut edes ihan parhaimmillaan, olihan tämän luvan osalta odotukset jo enempi, kuin täyttyneet. Soudeltiin vain leppoisasti keskellä vihreän jokilaakson. Mutta kaikki hyvä päättyy aikanaan ja niin sekin lasku oli ja meni, lohet eivät häirinneet, mikä sinänsä oli positiivinen asia. Meillä näet oli pienoinen ongelma lohenlihojen kanssa, kalaa ei juurikaan oltu ehditty syömään viikon aikana ja pauttiarallaa 30kg lohifilettä pitäisi kuskata kotiin.  

Ei voi muuta sanoa, jotta olipahan mahtava yö. Aamuauringon noustessa yhä korkeammalle, painuttiin hyvin ansaitulle levolle. Kalastukset oli nyt ohi ja kerrankin saisi nukkua kunnolla. Jäljellä oli enää ikävämpiä asioita eli kamojen pakkaus ja mökin siivous ennen kotimatkaa.  

Loppuhärväilyt  

Heräiltiin joskus lauantai-iltapäivästä hyvin ansaitulta levolta. Oli vähän hölmö olo, pitäisi alkaa tekemään lähtöä kotiin ja lomanpäättymisstressiäkin vähän pukkasi. Olisihan täällä viihtynyt pidempääkin, tosin kalaan ei mikään erityinen hinku enää ollut. Löysät oli vedetty pois viikon aikana. Tärkeintä on lähteminen, mutta mukavaa se on kotiin palaaminenkin.  

Loppupäivä meni tavaroita pakkaillessa. Tosin sunnuntaina vasta lähdettäisiin ajamaan kotia kohti, joten päätettiin loppusiivous yms. jättää huomisaamuun. Pakattiin kuitenkin kaikki mitä voitiin ja käytiin nostamassa veneestä moottori pois jne. Yksi yö mökissä vielä oltaisiin. Vähän huoletti tavaran paljous, mitenköhän autoon taas mahtuvat. Lohetkin piti saada jollain keinolla kuskattua kotiin ja se ei ihan pieni kalamäärä ollut. Toivon mukaan viimeisimmät fileet ehtisivät kunnolla jäätyä huomiseen mennessä. Mökkipakastin näytti olevan polvillaan tehtävänsä edessä. No kait ne viimeisimmät fileet jäätyvät reippaassa vuorokaudessa läpeensä.  

Onneksi meillä oli matkassa 18 litran reissupakastin ja sinne saataisiin osa fileistä matkan ajaksi. Mainio peli tuo Coolmatic, mutta jotain piti keksiä sen lisäksi. Pitäisi vissiin piipahtaa Nuorgamissa vielä viimeisen kerran, jos joku kylmälaukku sieltä löytyisi kalojen matka-arkuksi.  

Kuviakin oli otettu valtava määrä tällä reissulla. Onneksi oli muutama läppäri matkassa, niin saatiin poltettua omat kopiot jokaiselle runsaasta kuvasaaliista. Reissukuvia on mukava katsella pimeinä talvi-iltoina ja johdatella ajatus tulevan suven kalaretkiin.  

Jokunen olutkin oli vielä jäljellä ja päivän viimeiseksi, muttei niin ikäväksi tehtäväksi jäi niiden tuhoaminen. Siinä menikin loppuilta mukavasti, kun istuskeltiin mökin terassilla, siemailtiin viimeiset olutta ja katseltiin vieressä virtaavaa lohijokea. Porukka oli hieman vaitonaista ja juttu ei lentänyt enää ihan samalla tavalla mitä tuloiltana. Vaan on se hyvä vähän rauhoittuakin aina välillä. Ei hullumpi päätös tälle päivälle.  

Koti kutsuu  

Sunnuntaiaamu koitti, niin kuin yleensä lauantaiyön jälkeen on tapana. Pientä nyreyttä porukassa herätti tietoisuus siitä, että viimeiset kahvit oli juotu eilen. Herääminen uuteen päivään on jokseenkin ontuvaa, jos ei pääse heti höyryävän kahvikupposen ääreen. No menihän se näinkin, vaikka vieroitusoireet pukkasivat päälle. Yritettiin kuitenkin olla äksyilemättä toisillemme.  

Mökki siivottiin pikaisesti ja minä läksin Timpan kanssa ostoksille Nuorgamiin – piti se kylmälaukku hankkia sekä jäämurskaa, jos sitä vaan löydettäisiin. Pete sekä Juhana jäivät jotain härväilemään mökille siksi aikaa.  

Kylmälaukku löytyikin helposti paikallisesta marketista, mutta jäämurskaa ei löydetty mistään. Tosin eräs paikallinen neuvoi olemaan käyttämättä jäämurskaa fileiden kanssa. Perusteluna oli, että jäämurska kuitenkin on lämpimämpää mitä vastapakastettu lohifile, joten oli ihan järkeenkäypä juttu, kuskata jäiset lohifileet sellaisenaan. Turhaa sitä jäämurskaa oli laittaa styrox-boksiin fileiden sulamista nopeuttamaan.  

Mökillä suoritettiin mahdoton tehtävä eli pakattiin viiden lohen fileet yhteen 18l reissupakastimeen ja yhteen normikokoiseen kylmälaukkuun. Nippanappa saatiin fileet mahtumaan. Sitten vaan loput kamat yms. romppeet autoon ja menoksi. Oli vähän haikea olo näin reissun päätteeksi, mutta kotiin oli kyllä kiva lähteä. Sen verran raskas reissu oli takana.  

Ennen kuin päästiin varsinaisesti tien päälle, poikettiin vielä Eeron talolla palauttamassa mökin avaimet ja tarkoitus oli myös hankkia hieman poroherkkuja kotiin viemisiksi. Eerolla kun oli pieni lihanjalostustehdas pihallaan ja siellä oli tarjolla monenmoista hyvää.  

Isäntä oli edelleen yhtä lupsakka, kuin aina ennenkin ja juteltiin siinä niitä näitä – lohenkalastuksesta enimmäkseen. Vaikutti siltä, että kuun ja muun taivaankappaleiden positio suhteessa meidän mökkiin oli ollut suotuisa, kun lohta oltiin saatu sen verran mukavasti menneellä viikolla. Eeron juttujen mukaan muut kalastajat olivat saaneet yksittäisiä lohia silloin tällöin, muttei ollut ainakaan kuullut muiden porukoiden saaneen useampia kaloja. Hänellä oli myös teoria, joka selitti meidän onnistumisen suhteellisen heikkona lohivuotena: ”Teillä on virtaa.” totesi hän yksioikoisesti. ”Jaksatte soutaa yöt läpeensä, ei niitä kaloja mökissä istuskelemalla kukaan vielä ole saanut.” Niin tai näin, vinha perä varmaan siinäkin jutussa. Oltiinhan me kalastettu suhteellisen ahkerasti koko viikon ajan.  

Jännä paikka tuo Eeron talo. Taas meni hyvä tovi siellä höpötellessä ja asioita ihmetellessä. Vaikka niin mukavaa olisi ollut jäädä sinne pidemmäksikin aikaa turisemaan, niin maantie alkoi kutsua. 1500+ km ajomatka oli vielä edessä, ainakin minulla ja Petellä, joten päätettiin lopulta lähteä kotimatkalle.  

Kotimatkasta nyt ei ole paljoa kertomista. Matkalaiset nuokkuivat autossa ja kuski yritti pysytellä hereillä parhaaksi katsomallaan tavalla Golffin niellessä kilometrejä. Ajeltiin suunnilleen samaa hyväksi havaittua reittiä, kuin tulomatkallakin eli Utsjoki-Ivalo-Sodankylä-Rovaniemi-Puolanka-Paltamo-

Liperi-Joensuu-Juva-Mikkeli-Lahti-Espoo-Nummela.  

Timppa jäi Joensuuhun, jossa vaihdettiin kulkupeliä eli jatkettiin Peten autolla etiäpäin. Juhana pudotettiin kyydistä Juvalla ja me jatkeetiin Peten kanssa kohti pk-seutua. Matkan viimeinen legi olikin tosi tuskallinen, kun ei hereillä meinannut pysyä millään, mutta ei pystynyt autossakaan nukkumaan. Kotiin kuitenkin päästiin onnellisina, mutta tosi väsyneinä.  

Kotiin päästyäni maanantaina iltapäivästä, voin valehtelematta sanoa, etten ole varmaan ikinä ollut näin väsynyt. Taas oli yli 30 tuntia valvottu yhtäkyytiä ja menneellä viikolla ei ollut nukuttu juuri nimeksikään. Olo oli niin sanotusti väsynyt, mutta onnellinen. Eipä juurikaan haitannut, että lomaa oli vielä jäljellä. Saisi ainakin nukkua niin pitkään, kuin hyvältä tuntuu. Voin varauksetta suositella parin ylimääräisen vapaapäivän varaamista tällaisen reissun päätteeksi, jotta ehtii kunnolla toipua ennen paluuta arkeen.  

Yhteenveto  

Jos joku lukijoista suunnittelee vastaavaa reissua, niin kerrotaanpa lopuksi mitä kaikki kustansi neljän hengen porukalta.  

Mökki + veneiden vuokrat: 780e. Meillä oli siis mukana omasta takaa moottori ja toinen vene+moottori (Eeron patovene) saatiin oikeastaan kaupan päälle, mutta laitettiin sopivasti tippiä mökkivuokran päälle.  

Kalastusluvat neljälle: 4 x 5 x 35e = 700e

Auton polttoaineet, ajoa n. 3500km. Dieseliä paloi n. 210l a’ 0,95e eli yhteensä n. 200e

Viikon ruoat, juomat, hyttysmyrkyt, matkalla nautitut eväät ja virvokkeet yms. n. 600e  

Koko hoito kustansi siis yhteensä neljältä hengeltä n. 2280e eli jotakuinkin 570e/nuppi. Tämä summa ei kuitenkaan kata reissua varten tehtyjä kalastusvälinehankintoja ja sen sellaista, mutta niitä nyt ei varsinaisesti tämän reissun kuluiksi voi jyvittää, kun käyttöä niillä vehkeillä on muutenkin.  

Lasketaan vielä varmuuden vuoksi 50e/nuppi kuluja joita ei muistettu.  

Onko 620e/henki sitten paljon viikon kotimaanmatkailusta? Mielestäni ei. Missään ei pihistelty ja oltiin viikko maailmanluokan lohijoella, nähtiin paljon ja koettiin vielä enemmän. Muistoja jäi varmasti koko rahan edestä.  

Lohenkalastaminen ei koskaan ole ollut erityisen halpaa hupia, mutta jos on intoa sijoittaa ulkomailla vietetyn viikon kaupunkiloman verran kalareissuun kotosuomessa, niin voin lämpimästi suositella vastaavaa reissua Tenojoelle. Elämä on täynnä valintoja.  

Sanoisin kuitenkin, että tällaisen matkan voi tehdä hieman edullisemmin, jos tinkii kaikesta mahdollisesta ja ottaa esim. edukkaan mökin. Se on sitten asia erikseen, kannattaako lomalle lähteä kärvistelemään ja pihistelemään kaikessa?  

Sitten se kalastuspuoli ja saalisvarmuus. Minkälaisen työn takana oli 4 lohta + titti + tärppi Tenojoelta. Jokainen meistä hankki 5 vuorokausilupaa, joista luvallista kalastusaikaa oli 17h/lupa (luvan sallima kalastusaika ilman paikallista soutajaa klo: 21-14). Yhteensä siis 4 x 5 x 17h eli 340h luvallista kalastusaikaa. Kalastimme kahden hengen porukoilla kahdella veneellä eli lupien sallima kalastusaika venettä kohti voidaan jakaa kahdella, koska veneessä aina kaksi ukkoa kuluttamassa lupa-aikaa, mutta ”kalastusyksikkö” kuitenkin on vain yksi vene. Venekohtainen luvallinen max. kalastusaika oli siis n. 85h.. Karkeasti arvioiden tehokasta kalastusaikaa siitä oli ehkä jotain 50% eli yhteensä n. 85h kahdelle veneellä soutavalle porukalle.  

Summasummarum, kaksi venettä siis tahkosi Tenojokea yhteensä n. 85 tuntia ja saaliina 5 kalaa. Tuo tekee saatua kalaa kohti n. 17h ja jos tärppi lasketaan mukaan, niin kahden veneen tarvitsi olla vesillä n. 14h kalatapahtumaa kohden. Onko tuo paljon vai vähän? Sitä voi jokainen itse miettiä. Ranteet ei kuitenkaan puutuneet lohien väsyttelystä viikon aikana, mutta aika ei tullut pitkäksi tärppejä odotellessa ja mukavaa oli kaikin puolin.  

Entäpä vieheet? Meillä oli siis kuusi kalatapahtumaa, joista yksi päättyi lohen kannalta oivallisesti. Vaaput pelittivät meillä selvästi paremmin mitä perhot, 4-2 vaapuille tärppien määrää laskettaessa, mutta 4-1 vaapuille ylössaatujen lohien suhteen. Vaappuja soudettiin kuitenkin enemmän mitä perhoja, saati lusikoita. Tyypillinen soutukuvio oli sellainen, että sivuvavoissa (2kpl) oli vaaput ja perävavassa (1kpl) perho. Peliaikaan suhteutettuna vaaput pelasivat siis vain hieman paremmin, mitä perhot. Ota tuosta nyt selvää, varmaa on kuitenkin se, että sillä saa millä pyytää. Me onnistuimme näillä ottipeleillä.  

Kireitä siimoja vain kaikille kalastajille.  

Ile