Kuhakisa 

Pieni kisailu kalakavereiden kesken piristää aina ja niinpä päätimme järjestää ensimmäisen kalastusseuran jäsentenvälisen kalakilpailun. Paikaksi sovittiin Espoon ja Helsingin merialue helpon saavutettavuuden vuoksi sekä ajankohdaksi tiukan skeduloinnin jälkeen torstai-ilta10.7.2003. Kalastuksen saisi aloittaa klo:18.00 ja kalastus olisi viimeistään lopetettava klo:23.00. Kilpailukalana oli vain kuha ja voittajaksi selviäisi se venekunta, joka tuo punnitukseen grammamääräisesti eniten mitantäyttävää kuhaa. Vapamäärä rajoitettiin max. kuuteen vapaan/venekunta vaikka se aiheuttikin pientä nurinaa erään venekunnan kipparin toimesta. (No niinpä tietysti tässä taas viitataan siihen kalliolla lepäilevään Kossiin, joka pitää välineurheilusta...)

Jotta kisaan saataisiin enempi jännitystä, keräsimme ”osallistumismaksuina” pienen potin kasaan ja se menisi lyhentämättömänä voittaneelle venekunnalle. Kyllä voittajan kelpaisi mennä vaikka Kala Pekkaan tai Kalastusarenaan kuhavaappuostoksille seuraavana päivänä tai ainakin hörppiä muhkeat pullakahvit satamakuppilassa kavereiden piikkiin. Toki maine ja kunnia on aina maallista mammonaa tärkeämpää. 

Kisaan osallistui kolme venekuntaa; minä & Timppa, Pete & Jarmo poikansa kanssa sekä paikallisten kuhien keskuudessa pelonsekaisia tuntemuksia herättävä ”Otsolahden kuhaparoni” Jari ja hänellä miehistönä Juha V. 

Alkuviikko meni kisaan valmistautuessa, jotkut kävivät harjoittelemassa kisa-alueella ja minä virittelin kotona uusia salaisia aseita ja annoin timanttiviilalle kyytiä kuhavaappuja kisakuntoon viritellessä. Hyvin valmisteltu kisa on jo puoliksi voitettu. Homma ei ainakaan kaatuisi tylsiin koukkuihin. Kuhaparoni taas vaihtoi Väkä-vaappuihinsa pienemmät koukut selvitelläkseen, josko uintiin tulisi muutoksia... Ja tulihan sitä, mutta ei voi sanoa, että ratkaisevasti.

Torstaina läksn hyvissä ajoin sorvin äärestä, koukkasin kotoa kalailuvermeet ja suuntasin kohti satamaa. Timpan kanssa oli sovittu, että tavataan veneellä puoli tuntia ennen kisan alkua, jotta ehditään juonia viime hetken kuviot kuntoon kaikessa rauhassa. Pete & Co saapuivat myös ajoissa paikalle. Ehdittiin vielä käydä mokat hörppäämässä satamakuppilassa ja turinoimassa niitä ja näitä. Kello vähän vaille kuusi hypättiin veneisiin ja lähdettiin ajelemaan kohti kalapaikkoja. Jarikin oli soitellut ja kertoi lähteneensä Otsolahdesta kohti salaisia ottipaikkojaan. Kilpa siis alkoi vihdoin ja viimein – jännitys oli suorastaan käsin kosketeltava. 

Sää vaan ei taaskaan oikein suosinut meitä. Navakka pohjoistuuli, pilvinen ellei suorastaan synkkä ilma ja melko kylmä vesi (+17C) eivät oikein lupailleet hyvää kuhasteluiltaa. No olosuhteet on kaikille samat ja vaikeissa oloissa taidot punnitaan. Timpan kanssa aloitimme kalastuksen heti sataman ulkopuolelta, Pete näytti tekevän ovelan harhautusliikkeen Ryssjeholmenin länsipuolelta ja Jari oli jossain salaisilla kuhapaikoillaan takilat tanassa. 

Heti vieheitä laskiessa napsahti ensimmäinen kala kiinni. Ulommasta pikkuplaanarista nappasi mitantäyttävä kuha. Itse olin niin tohkeissani salaista asetta virittelemässä, etten edes meinannut huomata tärppiä vaikka räikkä hissukseen narisi. Timpan piti jo huomauttaa, että otas toi kala nyt ylös... Kuha kyytiin ja mittamaan, tarkkaakin tarkempi mittailu osoitti kalan olevan kisamitan täyttävä huikealla 5mm marginaalilla. Jeps, hyvin alkaa, päästään ainakin punnitukseen. Kala tuli lähes ambulanssivärisellä Väkä vaapulla, joka oli myös kyntensä osoittanut edellisen viikonlopun Oriveden turneella. 

Jatkettiin saman paikan hinkkaamista, mutta vanha totuus; missä yksi kuha, siellä toinenkin osoittautui tällä kertaa vääräksi. Ottipaikalta ei muita kalatapahtumia sitten tullutkaan alkuillasta. Siirryimme kokeilemaan muita alueen kuhapaikkoja, mutta ihmeellisen hiljaista oli. Kylmä vesi oli vissiin sulkenut kuhien suun tai sitten vika oli kalastajissa. Pakki ropisi vähän väliä uusia vaappuvalintoja tehdessä, mutta ei vaan auttanut vaikka lähes koko spektrin väriskaala käytiin läpi. Edes ”salainen ase” ei toiminut. Kyseessä oli siis eräänlainen kaksoisuistin, jossa veturina syvännevaappu ja varsinaisena pyytimenä täkyraksi. Vähän niinkuin painosuistinsysteemissä. Olin ennakkoon lähes varma, että ainakin sillä kalaa tulisi, mutta kuhat taisivat olla toista mieltä. No aina ei voi onnistua. 

Ei muuta kuin sitkeää yritystä vain. Kyllä se kala nappaa ennemmin tai myöhemmin. Laskin sen varaan, että syönti alkaa siinä 21.00 kieppeillä, niinkuin usein aikaisemminkin ja kiihkeä syönti jatkaisi kisan loppuun asti. Ei tarvisi kärvistellä kuin puolitoista tuntia ennen äksöniä. Vaan ei mennyt kuin hetki ja sitten se tapahtui. 

Räikkä alkoi rätistä ja plaanari jättäytyi takaoikealle. Ensin arvelin sen olevan pallotärppi, mutta eipä ollutkaan. Siiman perässä oli jotain painavaa, joka tiukalla vinssaamisella lähestyi venettä. Olisiko se iso kuha tai hauki? Ei ei ei... ei se kala ole, vaan jotain uistimeen tarttunutta romua, jota saa ihan tosissaan vinssailla venettä kohti. Pian ”kala” pintautui ja karmea totuus paljastui; verkkomiehen kosto oli osunut omaan nilkkaan. Perässä raahautui 45mm kalaverkko, jossa oli kypsässä kunnossa olevia kuhanraatoja sekä lahnoja. Voihan järkäle, verkosta lähti kaamea kalmanlöyhkä. Teki mieli heittää rihmapyydys sinne mistä se oli tullutkin, mutta pois se on vedestä saatava. Veneeseen ei kyllä moista törkysäkkiä haluaisi nostaa. Onneksi iso jätesäkki löytyi ja junttasin verkon siihen. Ns. laatoitusoperaatio oli enempi kuin lähellä asiaa toimitellessani. Timpalla näkyi olevan hauskaa, kun peuhasin haisevan verkon kanssa ja välillä kävin pykimässä veneen laidalla. Kertakaikkisen siivoton homma, mutta tulipahan tehtyä. Lopulta oli nätisti jätesäkitetty ja rannalla voisi sen siististi kantaa roskiin jossa sen oikea paikka olisi. Kuka oikein laittaa merkitsemättömiä verkkoja tälläiseen paikkaan ja jättää ne vielä sinne toisten riesaksi? Eipä ole toivoa kuhakantojen keskikoon kasvamisesta, kun 45mm verkoilla ne pois napataan juuri keskenkasvuisina, jummijammi ärinää ja murinaa, mutta minkäs teet? 

Jahka kun verkkoepisodi oli, jatkettiin tehollista kuhastelua. Aikaa oli verkon kanssa pelleillessä hukkaantunut ainakin puoli tuntia ja kisatoverit olivat varmasti käyttäneet edun hyväkseen. Uistimia vaihdeltiin ja kaikemme tehtiin, mutta hiljaista vaan oli. Synkkiä pilviä vyöryi yllemme ja vettäkin vähän ripsotteli. Ei tietoakaan kunnollisesta kuhakelistä, mutta minkäs teet jos säidenhaltija ei ole suosiollinen. Kavereillekin soiteltiin ja hiljaista oli heilläkin ollut, jokunen alamitta oli käynyt heitä häiritsemässä ja siinä kaikki. Jarin paatissa oli käynyt 41cm, 42cm ja 2x43cm C&R kuhat ja 2 C&R appuraa. Sinänsä alkoi näyttää varsin lupaavalta, jos kavereiden juttuihin oli uskominen, niin me oltiin piikkipaikalla tässä vaiheessa yhdellä kuhalla. Vaan eipä noista hepuista tiedä, ovat kuitenkin kiskoneet kuhaa määrättömästi ja vasta kisan lopussa paljastavat tilanteen. 

Kohta pikkuinen haukikala kävi morjestamassa meitä, oli katsonut parhaaksi maistaa Timpan ottikonetta. Sinänsä melko harvinaista, että hauki nappaa näiltä vesiltä, vaan tulipahan sekin ihme nähtyä. Vihernieriä varovasti irti ja takaisin Ahdin valtakuntaan porskuttamaan. Alkoi hissukseen olla ”ottiaika” käsillä ja siitä saatiin uutta puhtia. Uistimia vaihdettiin ahkerasti, etsittiin illan ottiväriä ja veneellä ajeltiin mutkitellen jotta vaaput uisivat mahdollisimman epäsäännöllisesti. Vaivan palkaksi saimme niukasti alamittakuhan, pari tärppiä ja muutaman appuran. Oikullinen kala tuo kuha, jos se ei ota niin ei ota ja sillä siisti, kalamiehissähän vika taatusti ei ole. Alueella varmasti oli kuhia, kun kaikukin piirteli lähes banaaneja silloin tällöin. Jötkäleet näyttivät makoilevan aivan pohjan tuntumassa ja juuri minkäänlaista halua yhteistyöhön ei ollut. Ehkä sitten ensi kerralla, jos näille vesille kuhastelemaan jaksaa vielä vaivautua tänä kesänä. Ei oikein iske tuo pikkukuhien jahtaaminen. 

Lopulta kello koitti 23.00 ja kalastus oli lopetettava. Nostettiin vehkeet ylös ja hurautettiin lyhyt matka satamaan. Vähän jännitti mites meidän käy, ovatkohan muut onnistuneet meitä paremmin? Petenkin nolla tiimi näytti saapuvan samaan aikaan satamaan, mutta Jarin venekuntaa ei näkynyt missään, oli varmaan mennyt suoraan Otsolahteen ja saapuisi autolla paikalle. Satamahärväykset  hoidettiin pikaisesti pois alta ja lähdettiin ”viralliseen punnitukseen”. 

Punnituksessa selvisi, että meidän kuha oli kisan ainoa mittakala. Oli siis kertakaikkisen huono syönti tai sitten tämä oli taas yksi episodi meidän loputtomien epäonnistumisten ketjussa. Kolme venekuntaa kalastaa n. viisi tuntia (3 x 5h = 15h) ja yksi mittakala saaliina. Miettikääpä sitä. Voitto kuitenkin korjattiin kotiin vaikeissa olosuhteissa. Hyvä näin, voittajan on helppo hymyillä palkinto takataskussa, mutta ehkä ensi kerralla tilanne on toinen. 

Ile/Jari